Muistikuva: villamekko hiertää kainaloista ja sukkahousut puristavat. Jännittää. Käsi äidin kädessä ihmettelen edessä nousevaa valtavaa valkoista rakennusta. Suurta ajosiltaa. Siinä pitää kulkea varovasti, koska se on ambulansseja varten. Ne ovat niitä tärkeitä autoja, jotka ajavat lujaa koska ne pelastavat ihmisiä. Tiedän kyllä. Äiti ja isä ovat ajaneet sellaista.
Sisällä sairaalan oudot tuoksut. Suuret portaat, jotka tuntuvat jatkuvan taivaaseen asti. Tiskin takana hymyilee mukavan näköinen täti, jolla on violetit hiukset. Onko sittenkään?
Hissi on myös valtava ja klonksuu ylöspäin. Enää en muista ketä sukulaistätiä olimme matkalla tervehtimään, mutta muistan sairaalan kanttiinin vaaleanpunaiset bebe-leivokset. Sieltäköhän se himo noihin syntisiin kreemikakkuihin on lähtöisin.
Muutama vuosi myöhemmin sairaala on tuttu paikka. Tunnen myös teknisen puolen käytävät, sen, miten siellä puhisee ja pihisee ja sedät, jotka hymyilevät isäänsä hakemaan tulleelle lettipäälle. Käytävät, kolot, polttouuni, höyrykattilat, painemittarit ja se ihana ja valtava piippu tulevat tutuiksi ja rakkaiksi kun pirpana kulkee isän vanavedessä päivystyskierroksilla.
Opin rakastamaan tuota suurta rakennusta. Suurta lippua kavuttiin laskemaan sairaalan katolta pienen luukun kautta. Mikä ihmeellinen seikkailu alakouluikäiselle. Sairaalan alla kiemurtelevissa tunneleissa alumiiniputken kyljellä kättä kuljettamalla saa säännöllisin väliajoin kerättyä riittävästi staattista sähköä sormenpäähän isän säikäyttämistä varten. Se naurattaa vieläkin.
Toinen muisto: puuskutan suihkussa, ympäristö häviää sekalaiseksi muusiksi tajunnassani, kaakelit, kuuma vesi, miehen koputtelu oven takana. Päähän mahtuu vain sykkivä, aaltomainen kipu. Yksi, kaksi, kolme. Ensimmäinen parkaisu. Tummat tihrusilmät. Tammikuinen hämärä aamuyö, hiljaisuus. Uusi elämä jota rauhassa ihmetellään. Hoitajat, kätilöt, joilla on aikaa puhella. Kauratyynyt ja himmennetyt valot. Bepanthenia ja sitruunamehua haavaumiin. Ei antibiootteja. Hykerryttävä syssy, jossa perhe saa tutustua uuteen tulokkaaseen.
Omalla kohdallani jo toistamiseen.
Sitten vietiin pois ne huoneet, joissa kuulin rakkaimpieni ensimmäiset sydämenlyönnit ja tartuin ryppyisiin sormiin. Jaaha, meillä todettiin. Kuopus syntyi pikavauhtia, ei me täältä maalta ehditä Turkuun, jos niitä on lisää tullakseen.
Ei ole tullut, ei ole tarvinut testata.
Synnytysosaston tilalle tehtiin uutta ja muutoinkin rakennettiin. Rahaa siihen meni.
Nyt kerrotaan, että taas viedään asioita pois. Turkuun vain. Sinne menee hyvä tie.
Entäpä, jos me emme halua asfalttia sinne kuluttaa? Jossain vaiheessa on pakko tulla loppu sille, että kaikki siirretään pois. Turkuun, Turkuun.
Se on vieras ja kylmä paikka. Kivahan siellä on vierailla. Ihmetellä ison kirkon menoa. Käydä ostamassa se juhlakolttu. Töitäkin tehdä.
Silti.
Auton nokan kääntyessä kotiinpäin, pääsee huokaus. Omaan kylään, mistä ovet paukkuen lähdettiin maailmalle, tullaan nöyränä ja kiitollisena takaisin.
Antakaa meidän pitää palvelumme, sairaala ja bebe-leivokset. Olemme niistä niin kovin onnellisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti