Pohdintaa Rottweilereista

Eilen kävin iltalenkillä Rottweiler-uroksemme kanssa. Lenkki antoi aihetta taas pohdintaan koiranomistamisesta ja erityisesti siitä, miksi Rotikoita suomitaan ylitse muiden.

Kiersimme siis koiran kanssa tuttua lenkkiä, jolle pituutta tulee noin 6 kilometriä. Olimme juuri kääntymässä viimeiselle hiekkatieosuudelle, josta matkaa kotiin on hieman yli kaksi kilometriä, kun meidän eteemme toiselta hiekkatieltä kääntyy kaksi nuorta, tyttö ja poika, sekä musta, pienempi koira. Mietin, että mitähän tästä oikein tulee, etäisyyttä meillä on n. 200m. Samalla totesin, että edellä menevä koira tai omistajansa eivät ole meistä mitenkään kiinnostuneiden oloisia, samaten oma koirani jatkoi tasaista jolkutteluaan vierelläni. Minua ei kiinnostanut yhtään lähteä kääntymään takaisin ja tarpomaan noin neljän kilometrin matkaa, joten päätin jatkaa suunniteltua reittiä eteenpäin.

Kun olin kävellyt hetken hiekkatietä huomasin, että edellämenijöiden tahti on meitä melkoisesti hitaampi. Samoin aloin ihmetellä koiraa taluttaneen nuoren miehen kuntoa. Ihmettelyni loppui lyhyeen, kun ko. henkilö päätti pysähtyä pissimään tien laitaan. Humalassa.

Samalla hetkellä nuorenparin koira huomasi meidät ja alkoi veuhtoa hihnassa. Pariskunta vilkaisi taakseen ja jatkoi matkaansa eteenpäin. Tein itse sisäisen tilannearvion, lähteäkö tulosuuntaan vai jatkaa. Koira vierelläni ei edelleenkään osoittanut lievää mielenkiintoa ärhäkämpiä merkkejä joten arvelin, että mitään haastamistilannetta tässä tuskin syntyy sikäli kun toinen osapuoli saa pidettyä koiransa kurissa. 

Pienen tovin päästä etäisyytemme oli pienentynyt muutamaan kymmeneen metriin, pidin oman Rotikkani ns. käskyn alla vierellä ja koitin epätoivoisesti leikkiä rentoa, ettei oma kireyteni tartu koiraan. Vieras koira alkoi hillittömän hihnassa rimpuilun ja koiraa taluttanut mies pyöri kuin väkkärä hihnan toisessa päässä. Edessä oli tienristeys ja toivoin, että pariskunnalla olisi järkeä vetäytyä koiran kanssa sivuun, että me pääsemme ohi. Samalla rimpuilu vain yltyi. Huikkasin koiraa taluttaneelle miehelle, että "nyt olisi syytä pitää koira kurissa, en mene omastani takuuseen jos teidän koira pääsee irti". 

Sain vastaukseksi epämääräistä mokellusta. Parin nainen totesi miehelleen, että käännytään me tuonne sivutielle, nuo menee varmaan tästä eteenpäin. Kiitos.

Näin he tekivätkin ja me lähdimme reipasta hölkkää kotia kohti. Minun koirani ei missään vaiheessa kuumennut astettakaan ja kehuinkin poikaa hyvästä suorituksesta. Jatkoimme siis letkeästi matkaamme kotia kohti kunnes tajusin, että vierasta koiraa ulkoiluttaneen pariskunnan mies seuraa meitä, ilman koiraa. Siis mitä ihmettä.

Miekkonen tosiaan seurasi meitä yli kilometrin verran ennenkuin käännyimme kotitielle, jolloin tämä miekkonenkin pyörähti kotiaan kohti.

Jäi mietityttämään, että loukkaantuiko hän minun "huutelustani".

Mietin sitäkin, että millaisia tekstiviestipalstan avauksia ko. tilanteesta saataisiin paikallislehteen. "Rottweilerin omistaja uhkaili nuoria koiran irtipäästämisellä". Tai jos vieras koira olisi oikeasti karannut pariskunnan hallinnasta: "Koiranulkoiluttajan aurinkoisen iltalenkin karmea päätös: Rottweiler raateli".

Miksi ihmeessä Rotikoihin suhtaudutaan aina ennakkoluuloisesti? Miksi vika on aina Rotikassa?

Meidän koira on koulutettu. Kaikki tuntemani Rottweilerin omistajat ovat kouluttaneet koiransa. Olen käynyt pentukurssin. Käsittääkseni kaikille Rottweilerin (ainakin rekisteröidyn pennun ottajille) on pentukurssi tänäpäivänä pakollinen. Olisin valmis viemään ajatusta vielä pitemmälle: jokaisen pennun ottaneen tulisi käydä läpi vuoden koeaika, jolloin koiraa on koulutettava paikallisen koirakerhon valvonnassa. Tämän jälkeen omistusoikeus siirtyisin uudelle harrastajalle.

Miksi sitten huutelin omaa koiraansa lenkkeilyttäneelle nuorelle herralle? Kuten todettu, koirani on koulutettu. Se oli tilanteessa käskyn alla, eikä osoittanut merkkejä minkäänlaisesta aggressiosta. Kuitenkin. Rottweilerilla on voimakas suojeluvietti. Jos vieras koira olisi lähtenyt haastamaan, en rehellisyyden nimessä voi sanoa olisinko saanut pidettyä koirani kurissa. Siis siinä tapauksessa, että vieras koira olisi päässyt irti.

Onko Rottweilerin omistajilla siis vastuu myös  muista koirista? Käsittääkseni koira tulee hallita omistajan toimesta aina ja rodusta riippumatta. En näe mitään eroa siinä, että kaksi Kultaista noutajaa haastavat toisensa verrattuna siihen, että vastassa on Rottweiler. Molempien koirien tulee pysyä hallinnassa. Myös omistajan vastuulla - rodusta riippumatta- on se, että jos toisen koiran omistaja ilmaisee, että tutustumaan ei sovi tulla, tutustumaan ei sitten myöskään tulla. Eikä siitä saa loukkaantua. Olisi hienoa kuulla joskus näiden median repimien otsikkojen takaa tarinan toinen puoli. Se Rottweilerin omistajan tarina. Mieluusti tietysti kuunnellaan pikkukoirien omistajien kitinää, kun se sessesöpöfifikarvapallo tunki sinne Rotikan jalkoihin, kun sen omistajan mielestä "meidän puppelikuukkeli on niin sosiaalinen eikä mun oo ennen tarvinnut jännittää miten vieras koira suhtautuu siihen, että se roikkuu sen toisen koiran palleissa, se on sen tapa osoittaa hellyyttä"...

Loppu"kevennyksenä" voidaan huomauttaa, että meidän melkein 60 kiloinen Rotikkauros alistuu täysin kilon painoisen kääpiömäyräkoiranartun edessä, koska toinen on vanhempi nainen :)

Viralliset kanat

Mediapainostuksesta johtuen kävin tänään rekisteröitymässä kanakeisariksi.

Ihan alkuun pitää antaa Eviralle noottia: kun lähdimme kananpitoa suunnittelemaan, käytin valehtelematta vuorokauden googlen parissa etsien kaikkea tarpeellista ja tarpeetonta tietoa kesäkanoista. Ainoa viralliselta haiskahtava ohjeistus oli, että jos kesäkanoja pitää kaava-alueella, pitää silloin johonkin viranomaiseen jossain ottaa yhteyttä. 

En muista mihin, koska emme asu kaava-alueella, enkä siis lukenut ko. tiedotetta sen tarkemmin. 

No onneksi on vapaa media ja jostain syystä tänä kesänä (kesänä, jeah...) kesäkanat ovat olleet tapetilla rekisteröitymishommien muodossa. Näin ollen ohjauduin Aamulehden artikkelin innoittamana vihdoin ja viimein Eviran sivuille ja sieltähän selvisi, että kyllä ihan kaikkien kesäkanan pitäjien (vaikka sen yhdenkin) tulee rekisteröityä kananpitäjiksi, ja vielä pitopaikkakin pitää rekisteröidä.

Eipä siinä sitten mitään, tulostelemaan hakemuspohjia. Ilme alkoi naamalla vaihtua siinä vaiheessa kun tulostin oli suoltanut sisuksistaan kahdeksan A4:sta ja lisää oli tulossa. Voi hyvä luoja.

Onneksi näistä lappusista valtaosa oli ohjeita muutaman kaavakkeen täyttämiseen, mutta silti lomakkeiden täytössä vierähti tunti ja pari lasia punaviiniä.

En edes uskalla ajatella sitä paperisotaa, joka keskimääräisellä oikealla maatilalla on edessään joka vuosi... tsemppiä heille.

Piti tietää kiinteistötunnusta, laskea maksimikanamäärää jakaen häkkipinta-ala jollain kertoimella kääntäen, etsiä koordinaatteja ja määritellä tuotantomuoto. Huh.

Parhaani tein ja niine hyvineni painelin paikalliseen maaseutuvirastoon. Viraston täti oli oikein ystävällinen ja selitti kaiken juurta jaksaen ja totesi myös, että pääosin olin hommat hoitanut mallikkaasti lomakkeiden kanssa. Nyt sitten viikon sisällä sähköpostiini ropsahtaa rekisteriseloste. 

Tavallaan tämä on ihan mainiota. Meidän perhe on virallinen kanankasvattajaporukka. Meillä on asiakastunnus ja meidän tila on rekisterissä. Vau.

Kanat eivät moisesta innostuneet, vaikka kävin heille ilouutisen kertomassa samalla kun kurkkailin pesiin, olisiko päivittäistä muna-annosta saatavilla.

Ja olihan siellä. Ruskeita, tuoreita ja mukavan lämpöisiä :)

...ja jos joku nyt vielä painii tämän rekisteriasian kanssa, ja sattuu blogia lukemaan, niin kaikki tarvittava löytyypi verkko-osoitteesta http://www.evira.fi/portal/fi/elaimet/elainsuojelu+ja+elainten+pito/merkitseminen+ja+rekisterointi/

Kannattaa varata pikku purtavaa, hiukan juomaa ja rauhaa ja hiljaisuutta paneutua ohjeisiin :)

Sadepäivien ruokahommia

Suomen kesä kun nyt taas näytti todellisen karvansa, mikäs sen parempaa ajanvietettä kuin tehdä ruokaa lasten kanssa.

Mitään ihmeellisiä gurmeevemputuksia ei meillä taaskaan ole nähty, mutta hyvää on ollut.

Ensin otetaan ruuanlaittomusiikkia, siitä pitää tulla hyvälle tuulelle... :)

Lättyjä tehtiin oman maan pinaateista, ja hyviä tulikin. Ensin epäröin pinaatin valmistamisen kanssa, koska aiemmin olen käyttänyt vain pakastepinaattia, päädyin sitten lopulta varmuuden välttämiseksi ryöppäämään pinaatit...no ainakaan tällätavalla ei masuväänteitä tullut.

  
Lasten kestosuosikki, eli mokkapalat, ja juhlallisella kuorrutuksella :) Taisi olla kolme senttiä tomusokeritöhnää ja isolla kädellä nompparelleja...

 Kaapinjämäsalaatteja: Ensimmäisessä on edellisen päivän perunat, tuoreita herkkusieniä, pestoa, kapriksia ja kevätsipulia. Omnom. Toisessa kaikki mitä nyt jääkaapin perukoilta löytyy, oman maan salaattia, torilta keltaista tomaattia, fetapurkin, oliivipurkin ja valkosipuleiden jämät.

 Täällä liinan alla muhii iltasämpylät, joiden tekemiseen kun ryhdyin, ei siitä ole päässyt eroon. Nappuloista naapuriin tulevat vaatimaan äidin herkkusämpylöitä :) Pitäisi kai olla tyytyväinen, mutta jauhoallergia nostaa taas päätään ja kädet ovat Saharan autiomaata kuivemmat...

Ja mikä on perjantai ilman pitsaa...siinä sivussa veivattiin korvapuustit. Ovat hiukan aneemisia, koska en löytänyt raesokeria, mutta hyviä senkin edestä!

Leppoisaa viikonloppua, älkää tehkö mitään mitä minä en tekisi ;)

Innostumisia, osa 1

Käytiin viikolla hakemassa meidän tulevan koululaisen kanssa paikallispankin sponsoroima koulureppu ja kouluterveydenhoitajan juttusillakin poikettiin. Liekö nämä aktiviteetit, vai syksyistäkin syksyisempi ilma syynä siihen, että alan itsekin intoilla tulevasta vuodesta, joka alkaa minun kohdallani elokuusta.

Muistelen, että pojan aikanaan aloittaessa koulunkäyntiä, nuuhkin kirjakaupan lyijykynärivejä autuaana, innostuin kirjastosta ja koin nostalgisia tunnelmia kävellessäni vanhan ala-asteeni pihan läpi. Samalla lailla tunnen nyt nenässäni koulun käytävien tuoksun: märkää kumisaapasta ja lattiavahaa. Nykyään tosin asiantuntijat väittävät, että tuttu mummolankin tuoksu on homesientä, eli mene ja sano nyt sitten tästäkään mitään.

Joka tapauksessa olen alkanut intoilla. Näyttää pahasti siltä, että mitään ammatillisesti pätevänoloista koulutusta ei avoimissa oppilaitoksissa ole vuonna 2013-2014 alkamassa, joten joudun panostamaan kaikenlaiseen muuhun tarpeelliseen.

Esimerkiksi intialaiseen päähierontaan.

Ilmottauduin päähierontakurssille ja nyt olen vain harmissani siitä, että se alkaa vasta lokakuussa. Näen itseni kuitenkin jo nyt zen ja chi ja muut mausteet vapaasti virraten näpelöimässä ystävien ja puolituttujen niskavilloja.

Toisaalta, ylilyönnit on melkein aina hauskoja. Aika näyttää.

Laters, beibit.

ADHD kipuilua

Kesälomaa vietettyä puolitoista viikkoa nousee taas ajankohtaiseksi meidän vanhemman lapsen taistelut. Taistelut itsensä ja ympäristönsä kanssa ja tästä sätkimisestä heijasteleva haamusärky koko perheeseen.

Kohta viisi vuotta ollaan virallisesti painittu asian nimeltä ADHD (Aspergerpiirtein) kanssa, epävirallisesti jo paljon kauemmin. Silti nyt vasta löysin itseni haahuilemassa kirjaston neuropsykologisia sairauksia käsittelevien eeposten osastolla.

Itseänihän tästä tyhmyydestä saan syyttää, nimittäin siitä, että en sinne ole aiemmin tietäni löytänyt, tosin kyllä pikkiriikkisen pistää ihmetyttämään, että diagnoosin saatuamme kukaan laajasta terveydenhuolto- ja sosiaalialan hoitohenkilökunnasta ei ole meille käteen tyrkännyt muuta luettavaa kuin lääkeyhtiöiden sponsoroimat esitelehtiset.

Nappasin mukaani useammankin opuksen ja tuossa iltapuhteeksi ahmin ensimmäisenä MLL:n ja ADHD-liiton yhteistyössä tukeman opuksen "MDB ja ADHD, diagnosointi, kuntoutus ja sopeutuminen".

Suoraa tekstiä meidän elämästä:

"Monet ADHD-lapset ovat yleensä uteliaita, vilkkaita, reippaita ja aktiivisia. He eivät ujostele, mikä antaa kuvan halusta sosiaaliseen kanssakäymiseen. Ollessaan kahdestaan aikuisen kanssa he käyttäytyvätkin edukseen. Tämän vuoksi naapureiden, isovanhempien ja tuttavien voi olla kovin vaikeaa ymmärtää mikä on vialla."

Näin edelleen siis meillä. Lähes joka päivä, noh, ainakin kerran viikossa kuulen tutulta aikuiselta lauseen "en mä kyllä ole huomannut teidän pojassa mitään, mikä sillä sitten oikein on?"

Jatkoa piisaa, osuva kuvaus meillä tällä hetkellä tylppää kipua sykkivään hermoon:

" Moni ADHD-lapsi on yksinäinen. Hahmotusvaikeuksien, kömpelyyden ja sääntöjen ymmärtämisen vaikeuden vuoksi hän pilaa usein leikit ja pelit, eivätkä toiset lapset halua ottaa häntä mukaansa. Vaatiessaan välitöntä huomiota ja tarpeidensa tyydyttämistä - usein kovaäänisesti ja asiayhteyksiin liittymättä - hän vaikuttaa itsekeskeiseltä, päällekäyvältä ja epäystävälliseltä. Menettäessään helposti malttinsa tai ahdistuessaan voimakkaasti eri tilanteissa hän saattaa pelottaa arvaamattomuudellaan muita lapsia."

Eipä.

"ADHD-lapsella ei ole useinkaan kavereita. On tavallista, että hän hakeutuu omaa ikäänsä nuorempien lasten seuraan tai vain pysyttelee kotosalla, mikä käy rankaksi kotiväelle eikä tarjoa lapselle harjoittelu- ja kehittymismahdollisuuksia muiden ihmisten parissa. ---Lapsi on usein yksinäinen. Lapsi, joka koko ajan vaatii jotain tai haluaa olla ensimmäinen, ei herätä sympatioita muiden keskuudessa. Koska sosiaalinen hahmottaminen on hänelle vaikeaa, hän ei huomaa toisen ihmisen ilmeestä tai puheesta, ettei hänen käytöksestään pidetä, eikä hän ymmärrä sitä, että kaveri suuttuu tai loukkaantuu."

Auttaa, että saa lukea nämä omassa päässä isoksi möröksi paisuneet ajatukset kirjasta. Selkeästi joku muukin on asiaa pohtinut. Toisaalta, kirjan tarjoamat neuvot eivät paljon lohduta: "tarjoa lapselle virikkeitä" (mm. minigolf mainittu), "lapselle pitää järjestää harrasteita, joissa hän saa toimia ilman vanhempiaan" - mitä esimerkiksi?
"Kelan tuella voi kotiin saada esimerkiksi sairaanhoitajaopiskelijan jolloin muu perhe saa vapaa-aikaa" - missä kiven alla nämä kaikki sitten ovat?

Meidän kotikunnassa harrastamaan ei pääse. Ei mihinkään ns. normaaliryhmään oteta räyhäävää ja agressiivista pölöttäjää. Ei ainakaan, kun kaikkien tuon ikäisten ryhmien vetäjät ovat lähtökohtaisesti noin 17-vuotiaita.

Tukiaikuistakin etsittiin. Sitä ei saatu, koska paikallisen sosiaalitoimen mielestä vanhempien vaatimukset olivat kohtuuttomat. No olihan ne. Ihan sitä tukiaikuista pyydettiin, jos vaikka kerran viikossa.

Kaikkein hankalinta tilanteesta tekee kuitenkin se, että nykyään adhd-diagnoosi annetaan joka toiselle lapselle, niillekin, jotka vaan kaipaavat vanhempiensa huomiota ja sääntöjä elämäänsä. Tämä aiheuttaa sen, että niitä, joilla ongelmia tosissaan on, ei oteta tosissaan. Toinen asia on se, että adhd-ei näy päällepäin. Siinä missä Down:n syndroomasta kärsivät lapset ovat valtaväestön mielestä "söpöjä" (anteeksi, ei ole tarkoitus olla loukkaava ketään kohtaan), nämä adhd-"kakarat" sivuutetaan tuhinalla ja mutisemalla, että "selkäänsä sietäisi tuokin saada". 

Ihan tosissaan, jopa pojan koulun rehtori, erään lyömiseksi asti yltyneen yhteenoton jälkeen, katsoi asiakseen kirjoittaa kotiin kirjeen, jossa vaadittiin vanhempia käymään lapsen kanssa läpi sellainen perusasia, että päälle ei saa käydä. Aijaa, no kiva kun kerroit, nyt me käydäänkin tää asia läpi HETI ja sitten ei varmaan koskaan enää mitään ongelmaa ole.

Onneksi pojan oma opettaja ja avustajat ovat ehkä maailman ihanimmat.

Muuta yleisöä varten pitäisi varmaan tatuoida lapsen otsaan diagnoosi. 

Tai painattaa t-paita:
ADHD, ICD-10, Rsperdal 0,5mg - sponsored by Orion

Sauna Open Air 2013: heviä viikonloppua

Viime viikonloppuna nautittiin harvinaisesta tapahtumasta kun perheen molemmat alaikäiset saatiin hoitajien hellään huomaan ja vanhemmat pääsivät keskenään ystävien kera musiikillisten rientojen pariin.

Suuntana oli Tampere ja Sauna Open Air 2013 festivaali, jonne liput hankittiin jo joulukuussa, likipitäen samana päivänä kun ne myyntiin tulivat.

Joskus maaltakin pitää päästä pois ja kukkahattu heittää nurkkaan. Vaikka tässä yritetään niin aikuista olla, niin on nyrkin heristely tyhjälle taivaalle ja äänensä käheäksi huutaminen tavattoman virkistävää.

Oikeastaan koko päälavan kattaus oli ainakin allekirjoittaneen mieleen, ainoana ei niin kiinnostavana bändinä esiintyi Hardcore Superstar, joka ilmeisesti olikin hiukan, noh, nuorempaan makuun suunnattu. Inferno-lavan mörköparaati kierrettiin suosiolla kaukaa :)

Lauantain aloitti hienosti Stratovarius, jota valitettavasti emme päässeet ihan lähietäisyydeltä ihmettelemään. Väkeä ei kuitenkaan ollut vielä tässä vaiheessa kovin paljoa paikalla, mutta pieni myöhästyminen aiheutti takarivin paikat. (Klik klik isompiin kuviin)

 Stratovarius olisi muutenkin ansainnut huomattavasti suuremman yleisön, tähän lienee selitys osaksi siinä, että festarialueelle pääsi päiväkohtaisesti vain kerran sisään ja ulos josta johtuen ulkopaikkakuntalaisille klo 14 aloitusajankohta oli auttamattomasti liian aikainen, hotelliin päästessä kamoja viemään vasta klo 16. Järjestäjille tästä risut ja vink vink ensivuodeksi.

 COB:n nostattamaan nyrkkimereen ei sitten nämä mammat enään ängenneetkään, vaan pokkarikameran kapasiteettia testattiin katsomosta varjon alta. Kaikki vähänkin ammattilaiskameroilta haiskahtavat härvelit uhattiin takavarikoida portilla. No onneksi ei sentään puhelimen kameraan ollut vain turvautuminen...

Takavuosien kestosuosikki Opeth veti aika laimean keikan ja siitä jäikin puolet näkemättä. Taisi kulua siiderin mehukatin parissa leijonan osa ko. keikasta. Nightwishin uutta laulajatarneitosta sitten tarkkailtiinkin hiukan lähempää:

 Pakko sanoa, että uusi laulaja Floor Jansen on nappivalinta! Edellisestä Anette-ihmeestä en välittänyt yhtään, mutta tämän naisen ääniala on WOW ja soi todella puhtaasti! Tekniikka on kohdillaan ja kyllä, uskallan väittää, että jos Floor pysyy remmissä, takoo Nightwish alkuvuosien tyyliin ja lunastaa Aneten karkoittamat fanit takaisin jouluun mennessä. Tältä neidolta ei kuulla yhtään ainoaa ylävireistä falsettirääkäisyä kuten alkuperäiseltä solistilta, joka nykyään veivaa joululauluja jossain päin Etelä-Amerikkaa, tiemmä.

Festareiden yleistunnelma oli tutun letkeä, metalliväki ansaitsee taas käytöksestä kympin. 
Ensimmäisenä päivänä paikalla oli sekalainen seurakunta kaikenlaista raskaamman musiikin ystävää, kummitusosastosta meihin hiukan "tavallisempiin" janttereihin.
Mukana olllut ystäväkin ihmetteli useaan otteeseen leppoisaa tunnelmaa. Mikäs siinä päivää paistatellessa kun tappelut ja muut kärhämät loistivat poissaolollaan. Kaveri vetäisi syvään henkeä vieressä, kun anniskelualueella en katsonut eteeni ja mäiskäisin täysillä kokovartalokontaktiin kanssafestaroitsijan päälle. Tilanne laukesi kun molemmat (minä ja hyökkäyksen uhri) poistuivat paikalta anteeksipyydellen. Ei poikkipuolista sanaa vaihdettu.

Sunnuntaina homman nimi olikin toinen, kun Tanskanmaalainen rytmiorkesteri keräsi paikalle humppasuomalaiset kukkamekkoinenne, oli kyllä mummot ja mammat ja kummitädit paikalla. Tunnelma oli selkeästi kireämpi ja aivan totta; eturivin paikkoja pidätellessämme takanani ollut lähiökapakkaraisiolaisjuntti kehotti vaimoaan "polttamaan sen hiukset", kun en päästänyt ylihumalaista, vaaleanpunaiseen pitsipaitaan pukeutunutta täti-ihmistä rynnimään eteeni. Olisi tämä naikkonen kauniisti kysynyt, että pääsisinkö ohitsesi, olisin luultavasti tehnyt tilaa. Nyrkki ja kyynärpää ei ole se oikea aseistus. 

Tilanteen jälkeen nainen jäi hinkkaamaan selkääni. Kyllä suomalainen on hieno eläin.

Tosiaan siitä sunnuntaista. Sama syy: kerran sisään alueelle, jäädytti aikaisen iltapäivän suunnitelmat. Edellisen päivän väsymys ja aamun venähtänyt skumppabrunssi (mitä, kolme tuntia Hullun Poron terassilla, jokirapuja, mätiä ja mansikoita) saattavat olla osasyy siihen, että Stam1na jäi näkemättä. Saavuimme paikalle Hardcore Superstarin vetoa ihmettelemään, joskaan siinä ei kovasti ihmeteltävää ollut.

Viimeisen päälle kova yllätys oli ruotsalainen Sabaton, jonka keikka oli kovaääninen, hauska ja todella tiukalla fiiliksellä vedetty! 

Tätäkin valitettavasti katseltiin kauempaa, mutta silti. Kokeilin muuten yhtyeen tuotantoa tässä männäpäivänä autostereoista. Ei iskenyt kyllä yhtään, eli tämä on nähtävä livenä ja ehkä pienessä sievässä. Silloin se laukkakomppi ei tunnu millään lailla tilanteeseen kuulumattomalta tahi kornilta...

Sunnuntai-illan ja koko lomanalun kruunasi tietysti jo aiemmin puhuttanut Volbeat. Miten se vaan voi olla niin kova. Paikkoja varailtiin eturivistä jo tuntia ennen keikkaa (luojan kiitos, Crash Diet soitti mörköpiirissä juuri Sabatonin ja Volbeatin välissä, joten meille aukeni polku aivan lavan eteen).

 Pahoittelen kuvaan hypänneen tuntemattoman teinin yksityisyyden riistoa.

 Mammat pelipaikolla ja puoli tuntia keikan alkuun. Keli oli kylmääkin kylmempi.

Näitä tuli sitten otettua yksi jos toinenekin <3, kitaristinsa yltyi suorastaan poseeraamaan.
Tällä mennään pitkälle kesään, oikein lämpöisiä tunnelmia itse kullekin seuraavien otosten myötä (jos kopioita joku kaipailee, niin viestiä tännepäin):

 

Välivaihemakkarin tuunaus

Meillähän on siis tuo remontti yhden huoneen osalta kesken ja tästä johtuen meidän "master bedroom" on väliaikaisesti takkahuoneessa kaikkien läpikulkureittinä ja todella ruman lämpölevyväliseinähökötyksen eroittamana entisestä autotallinpuolikkaasta. 

Kypsyin tuohon hemmetin rumaan seinään ja päätin hiukan tuunailla, ajankohta tähän oli otollinen, koska perheen pää on työmatkalla. (Jostain syystä meillä vaihdetaan huonejärjestystä, rikotaan lastulevyvaatekaappeja ja siirrellään vauvoja omaan huoneeseen nukkumaan aina isännän työkomennusten aikana...jännä juttu...) 

Harmi vaan, että en tajunnut ottaa lähtötilannekuvaa, mutta tässä on lopputulos:

Maksoi vain vaivan, kaikenlaista saa näemmä aikaan kaapissa lojuneista kirpputoriverhoista ja nastapaketista. Höystetään ripauksella turhautumista ja sekoitetaan reilusti tunnin verran naisenergiassa.

Lomanaloitushommia

Vihdoin se kauan odotettu kesäloma sitten alkoi. Suvivirret veisattiin ja ihmeteltiin todistusta.
Omenapuukin innostui laittamaan parastaan ja pukeutui valkoiseen kesän kunniaksi.

 Pampulan päivähoitokin on tältä osin ohi, muutama kyynel tirautettiin viimeisenä hoitopäivänä ja vanhemmat kärsivät armottomasta ikäkriisistä. Nyt se on virallista, lapset ovat isoja. Syksyllä aloitetaan koulu, onneksi siten, että äiti on kotona aamulla lähettämässä ja iltapäivällä vastaanottamassa. Kiitos siitä.

Päiväkodissa istutettu ruusupapu kasvaa muistona hyvistä kavereista ja leppoisista päivistä, helteen innoittamana se pukkasi jopa pari nuppua esiin:

Kanat jatkavat lepposaa kuoputteluaan helteistä huolimatta, muutama yhteenotto perheen ovimiehen kanssa on nähty, mutta potpotit ovat välttyneet ruumiinvammoilla arpien ollessa lähinnä henkisiä. Kyllähän ne sulat kasvaa takaisin...

Munien määrässä olisi toivomisen varaa, tokihan tiedettiin, että nämä eläkeläisfrouvat eivät työntekoon enää suhtaudu kuin nuoremmat kollegansa, silti kaksi munaa päivässä nostaa kilohinnan aloituskulut huomioonottaen, noh, kohtuulliseksi. Iloa nämä tuottavat silti, joten päätös kesäkanoista ei ainakaan vielä kaduta.

Pataan päätyvät syksyn ja pakkasten tullen, kysyin pampulalta syökö sitten kanoja. Katsoi minua hieman halveksien ja sanoi tottakai. Mietti sitten vielä ääneen, että "JEE, näen miten kana juoksee ilman päätä kun iskä tappaa ne". Jatkoi pohdiskeluaan synkempään sävyyn, notta "oon kyllä kuullut, ettei niin tapahdu joka kerta". Saa nähdä tapahtuuko kertaakaan, ja vaikka tapahtuisi, voi olla, ettei pampula sitä ole todistamassa.

Talviturkit käytiin myös heittämässä  ja hauskaa oli.

Oikein lämpöisiä kesäpäiviä itse kullekin säädylle, seuraavaksi tullee juttua savustuspöntöstä, joka pölähti yhden kuuman lauantaipäivän päätteeksi pihan perukoille.