On hetki jolloin tuuli uinahtaa

Palaan lenkiltä kotiin raukeana. Lihakset ovat hellinä rasituksesta ja ihoa pitkin noruu hikivana. 
Päässä on ihanan hiljaista ja aistit hiukan normaalia herkemmällä.

Olen käynyt juoksemassa oman rakkaan kylän raitilla, viljapeltojen välissä puikkelehtivalla hiekkatiellä, pujahtanut metsän pehmeään vihreään ja loikkinut kaatuneiden puunrunkojen yli. 

Saavun keskelle illan parasta hetkeä. Tuuli on tyyntynyt täysin, aurinko laskee. Ääntäkään ei kuulu. Tämän voi kokea vain maaseudulla.

Täydellisen onnen, tyyneyden ja ykseyden tunteen. 

Tämän vuoksi valitsen rauhan kaupungin vilskeen yli. Tämä on syy siihen, miksi talvellakin aamuhämärissä jaksan kavuta kalseankylmään autoon ja ajaa lähemmäs sata kilometriä työpaikalleni.

Tämä on se, mihin rakastuin täällä ensimmäisenä, ja muistan sen.

Syyskuun loppu vuonna 2005. Juuri muuttopäivän jälkeen tulee ensimmäinen kirpeämpi ilta. Saunanlämpöisenä hiivin ulos säkkipimeään kylpytakissani. Hiljaisuus on korviahuumaava, katuvalojen maailma on niin kaukana, ettei siitä ole jäljellä edes pientä kajoa. Pilven takaa esiin lipuva kuu tuo ainoan valon pihamalle, pellolla seisoo peura. Vauva painaa jalalla vatsaan - ollemme kotona ja tiedän, että hänen on tänne hyvä syntyä.

Vuosi on tullut täyteen ja on aika sanoa heipat. Muutaman viikon ajan vielä saan laiskotella auringossa ja nuuhkia kypsyvää viljaa ennen arjen siirtymistä hektisempiin uomiin.

Blogi jatkaa olemistaan - ehkä hieman eri muodossa ja ainakin eri paikassa. Siitä kerron myöhemmin. Siihen asti: kiitos ja hyvää kesää.

Kristallipallolääkäri

Pienten lasten isit ja äidit, te ainakin tiedätte tämän tilanteen:

Kello on yksitoista illalla, naperolla nousee kuume ja huuto. Lapsi hinkkaa korvaansa ja kitisee. Yksityiselle ei saa aikaa tai sinne on kohtuuton matka. Puuduttavat korvatipat ovat olleet jo useamman vuoden reseptitavaraa, koska vanhemmat väärinkäyttävät niitä. Ei kiinnosta lähteä päivystykseen toteamaan itsestäänselvää, mutta pakko se on. Humalaisten ja huimausta potevien mummojen sekaan. 

Sweet.

Eikö olisikin ihanaa, kun voisi soittaa lääkärille ja kertoa oireet ja saada antibioottiresepti suoraan apteekkiin. 

...tai vielä parempaa. Lääkäri aavistaa kaksi arkipäivää ennen korvatulehduksen oireiden puhkeamista, teitä näkemättä tai kuulematta, että lapsellanne on välikorvan tulehdus ja määrää viiden päivän Amoksilliinikuurin. Tästä 100% oikeasta aavistuksestaan ja noudettavissa olevasta lääkekuurista hän informoi teitä vanhempia kirjeellä.

Utopistista, eikö vain? Typerää edes kirjoitella tällaista. Mitä päässä nyt liikkuu?

Itse asiassa tämä on ihan arkipäivää. Siinä kirjekuoren yläreunassa lukee KELA.

Kelapa onkin nimittäin sellainen paikka, että rekrytoivat erikoislääkärinsä ihan erityisestä paikasta. Sinne ei ole tavallisten terveysasemien tai lääkäritalojen henkilöstöpäälliköllä soittelemista. Kelan lähde on salainen ja siihen on syy. Sieltä tulee lääkäri, joka on myös selvännäkijä.

Selvännäkijälääkäri tietää, että esimerkiksi neurologinen sairaus on voinut parantua kolmessa kuukaudessa ja ilkeä sekä ahne äiti vain viekkaudella ja vääryydellä koittaa höplätä yhteiskunnan alati hupenevia rahavarantoja. 

Ehei!

Selvännäkijätohtori ja kristallipallo ovat valppaina ja epäävät pyynnön. Haha! Taas säästyi penni poikineen. On ne! Ja mikä parasta: tämän lääkärin ei tarvitse koskaan tavata potilastaan tai hänen kerallaan puhelimessa keskustella. 

Tuurijuopon tuleminen

Kelit on lämmenneet ja paikallinen tuurijuoppo ilmaantunut nostamaan lämpötilaa naapureiden pääkopissa.

Homma toimii näin:
Kaikkien (valitettavasti) tuntema, elämän sivuraiteille ajautunut hälläväliä-tyyppi ilmaantuu kesäasuntoonsa. (Varsinainen kesäasunto paloi viime syksyllä ja nyt asumuksen virkaa toimittaa työmaaparakki...) Alkaa päivittäinen naapuriavun tarve. Humalaisen röyhkeydellä tullaan kutsumatta sisälle saakka, tarvitaan vettä, rahaa, kyytiä... mitä milloinkin. Jätetään rapaiset kengänjäljet ja käyttäydytään semisti agressiivisesti. Käydään vessassa ohimennen.

Ollaan. Umpi. Humalassa.

...ja aivan poikkeuksetta autolla liikkeellä.

Nyt kysyy tietämätön maaseudulta, että mitä hittoa tässä pitäisi tehdä? Tekisi mieli tempaista turpaan, mutta pahoinpitelytuomiohan siitä tulee. 
No, auon päätäni yhtä agressiivisesti kuin kylävieras. Tulee itselle turpaan ja kaikille paha mieli.

Soitan poliisille, eikö niin? No mutta! Miten hyvä ajatus!

Arvatkaas kuinka siinä käy? MINÄ KERRON.

Häke: Hälytyskeskus
Minä: kävi tuossa taas tuo nn.nn kännissä mölisemässä. Ja on autolla liikkeellä. Osoite on tuo ja tuo ja lähti sinne ja tännepäin.
Häke: Oletko varma, että oli humalassa?
Minä: No 90% varma
Häke: Että otti alkoholia siinä teillä?
Minä: Ei ottanut, mutta käyttäytyisekavasti. Eikä sillä varmasti ole korttiakaan.
Häke: Eli et ole varma, että on humalassa
Minä: Se ei ole koskaan selvinpäin
Häke: Mistä sen tiedät
Minä: unohda koko juttu

Kaverilla ei ole korttia, koska ajelee humalassa. Kaverilla vaihtuu auto kuukauden välein, koska ajaa humalassa autonsa ojaan. Tyyppiä on kolmen poliisipartion voimin haettu naapurimamman autiotalosta, jonne murtautui kerran ajettuaan auton ojaan.

Poliisia ei saa tilattua paikalle. Jos saa, tulo kestää niin kauan, että tyyppi ehtii kotiinsa pötköttelemään. Seuraamuksia ei tule. Ja jos sattuisi poliisi paikalle tulemaan ja henkilön ns. rysän päältä kiinni saamaan... mitä sitten? Korttia tuolla ei ole muutenkaan. Ei korteilla ajeta. Sakkoja se ei pysty maksamaan ja kerran vuodessa ropsahtava muuntorangaistushan on ilmainen hotelli. Muun ajan vuodesta pitää jollain konstilla päästä liikkumaan ja mikäs siihen sopii kivemmin kuin oma auto. Ei se pikku hutikka mitään tässä konkurssissa tee.

Voisiko joku kertoa, että mitä tässä pitää tehdä ja mitenpäin olla? Niinkö kauan tätä pitää sietää, että oikeasti joko omalta tai naapurin lapselta on henki pois, kun pyöräretki päättyy mutkan takaa holtittomasti koheltavan humalaisen apinan auton alle?

Ilmeisesti on edessä kesä, jolloin vanhemmat kuskaavat lapsiaan autolla kilometrin päähän kavereille, koska ei uskalla päästää fillaroimaan. Siistiä!

Hankala akka!

...se olen minä.
Olen tarkka reviiristäni ja siitä, ketä tuolle alueella päästän. Olen tarkka henkilökohtaisesta tilastani ja puhisen raivosta jos täti tunkee kassajonossa liian liki. Olen tarkka siitä, miten asiat tehdään. Jos niitä ei tehdä kuten mielestäni pitää, ärsyynnyn. Olen huono kestämään epämiellyttävissä tilanteissa: tunneskaalani näkyy ja kuuluu. En anna periksi tai jousta useinkaan silloin, kun se olisi järkevää. Ärsyttävää.

Aiheutan jatkuvasti tällä kiukuttelulla mielipahaa läheisilleni, huvitan toisia, mutta eniten tämä tämmöinen rimpuilu korpeaa itseäni. Syö ja nakertaa sisältä. Että tämmöistä taas.

Aina välillä pääsen seuraavalle tasolle henkisen minäni kanssa ja käännän tiedostavan katseen itseeni samalla päättäen, että nyt riittää, muuta jotain. Ämmä.

Tähän löytyy jos jonkinmoista retriittiä ja kirjallisuutta sadaksi vuodeksi, mutta netistäkin löytyy ihan ytimekkäitä tee-se-itse-mielenrauha -listoja. Seuraavat jutut aiheuttivat ajattelua tällä kertaa.

• Arvostan elämää. Olen onnellinen joka ikinen aamu, että herään uuteen päivään. En ota kaikkea itsestäänselvyytenä. Olen aivan mielettömän kiitollinen kaikesta mitä minulla on.
• Annan muiden olla sellaisia kuin he ovat.  Jos haluan muuttaa maailmaa paremmaksi tai positiivisemmaksi, se ei valittamalla tapahdu.
• Lasken irti kaikista kaunoista. Kaikista. Annan anteeksi vaikka väkisin. Vaikka se tuntuisi kauhealta.
• Teen asioita joita rakastan. Meillä on vain yksi elämä. En tee asioita, jotka aiheuttavat mielipahaa, tuskaa tai ahdistusta.
• Annan enemmän ihmissuhteilleni. Olen läsnä ja kuuntelen. Yksikään ihminen elämässäni ei ole itsestäänselvyys. En näprää kännykkää koko ajan.
• Ymmärrän rajoitukset. Joitakin asioita ei voi muuttaa. Siirryn eteenpäin. Piste.

Pääsiäissunnuntain jooga-ajatuksia

Olen viikon kuluessa palannut uudelleen ja uudelleen maanantaina käymääni keskusteluun (josta siis mainitsin jo viime tekstissä) ja kysymykseen siitä, tuntuuko vaapaavuoden kalkkiviivoilla jokin asia jääneen tekemättä tai olevan kesken.

Erinomaisen hyvä kysymys siis.

Se, että olen palannut tähän kysymykseen lähes päivittäin, ei ole muuttanut sisäistä vastaustani. Edelleenkään ei tunnu siltä, että jotain olisi kesken. Enemmän olen miettinyt sitä, mitä olen tehnyt.

Sen lisäksi, että olen saanut viettää kiireetöntä aikaa lasten kanssa - enemmän kuin itse tai lapset välillä haluaisivatkaan - tärkeimmiksi asioiksi vuoden aikana nousevat ehdottomasti juoksu ja jooga. Juoksusta olen paljon kirjannutkin ylös mietteitäni, joogasta hieman vähemmän. Kuitenkin juuri joogalla on ehkä suurempi merkitys kokonaisuutta ajatellen, sillä väitän, että juuri tämän rauhallisen ja sisäänpäinkääntyneen harjoitusrutiinin ansiosta olen löytänyt levottomasta kaksosminästäni tahtoa ja kärsivällisyyttä myös niiden pisimpien, lähes kolmetuntisten lenkkien läpivientiin.

Joogataustani on siis astangajoogan alkeiskurssi sekä epäsäännöllisesti puoli vuotta ohjattuun opetukseen osallistumista muutama vuosi sitten. Uudelleen joogan pariin minut ajoi toimistotyön staattisen istumisen mukanaantuomista virheasennoista aiheutuva tuskallinen ja ärsyttävän sitkeä selkäkipu. Retki youtuben ihmeelliseen maailmaan ja muutaman tovin tutkailu paljasti käsillä olevan lähes rajattoman määrän joogavideoita, online-tunteja ja muuta oheismateriaalia. Henkilökohtaiseksi gurukseni valkkaantui Ekhart Yoga:n Ester.

Ekhart Yoga tarjoaa todella kattavan annoksen perusjoogaa, eri asanoiden opetus- ja tekniikkavideoita, useita spesifisiin särkytiloihin suunniteltuja venytysohjeita sekä meditaatioharjoituksia. Esterin taipuisuus ja kärsivällisyys on jotain yli-inhimillistä ja hänellä on kyky esittää asiat niin, että aloittelijakin ymmärtää idean jopa videon välityksellä. Lisäksi Ester ei painosta. Hurmaavalla hollantilaisaksentilla puhutulla englannillaan Ester kannustaa ja lohduttaa, jos hartiaseisonta ei onnistu. Muistaa kertoa, että "perhaps this is too much for many of you and that´s completetly okei".

Olen oppinut kehoni toiminnasta kahdeksan kuukauden aikana yhtä ja toista, lisännyt liikkuvuuttani huomattavasti, harjaantunut tulkitsemaan kehoni viestejä, kunnioittamaan rajojani ja tietämään milloin voi hieroa venytystä hieman pitemmälle ja milloin taas tuota rajaa voi vain hiukan koskettaa ja sen sijaan "hengittää asentoon". Olen oppimassa mitä tarkoittaa "just let go", vaikkakin ärsyttävän usein se jokin, mitä olen tavoittamassa irtipäästämisellä jää kutitteluetäisyydelle, eikä anna ottaa kunnon otetta itsestään. 

Olen taipunut uskomaan, että meditaatiolla on todella hyödyllinen paikka jokaisen elämässä. Lisäksi ilman epäilystä olen täysin vakuuttunut myös siitä, että suurin osa kolotuksista ja jännitteistä on kehon osiin jumittuneita tunteita. Joogasti asian voi ilmaista chakran olevan tukossa. Joku voi pitää tätä höpönlöpönä ja sekin on "just okei". Niin minäkin ajattelin tovi sitten, nyt en ajattele enää.

Jätetään edellinen ajatus rauhaan, jokaisella olkoon oma näkemyksensä, enkä pyri sitä muuttamaan.

Mitä mieltä olette tästä: liikuntamuoto, jossa kaikki edistys mitataan vain omassa kehossa tapahtuvan muutoksen määrässä - mitään kilpailua ei ole? Harjoitus, jossa painotetaan armollisuutta itseään ja muita kohtaan ja kannustetaan sen sijaan arvostamaan omaa yritystä ja siihen panostettua vaivaa? Minusta se kuullostaa taivaalta.

Siltikään en saa oltua turhautumatta kun koko keho tuntuu kireältä jännekimpulta ja sormenpäät eivät tavoita lattiaa aamulla edes polvia koukistamalla. Tai kun silta-asento ei nouse edes milliä ylös lattiasta. Tai... näitä on miljoona. Siksi niitä ei pidäkään ajatella.

Vaikka en käännyttämisestä pidäkään, haluan kannustaa kaikkia asiasta edes hiukan kiinnostuneita kokeilemaan. Siksi otin editoimattomia huonoja kännykkäkuvia omasta henkilökohtaisesta joogastudiostani todistaakseni, että paljoa tämä harrastus ei vaadi.

Joogastudio rakentuu työntämällä sivuun sohvapöytä ja yhdistämällä läppäri tv-ruutuun. Veikkaisin, että tämä on eniten vuoden aikana tuijotettu yksittäinen näkymä.

Ikkunan takana seisova kotikuusi, tähän päättyy jokainen harjoitus, hetken keskittymisen jälkeen katse hakeutuu juuri tuohon kuuseen.

 ...Esterin ansiota on myös se, että osaan nykyään lausua murteellisella englannilla lähestulkoon jokaisen ihmiskehon lihaksen, nivelen ja jänteen. Lisäksi tiedän mikä on "down dog, extended side triangle ja chaturanga Dandasana". Ymmärrän myös jonkin verran mitä tarkoittaa "soften your eyes" ja "melt your heart". 

Namaste.

Pääsiäisalusen hajatelmat

Jotenkin huomaamatta vuodenkierto on kulkenut pääsiäiseen ja koinkin pienen järkytyksen tajutessani, että ensinnäkin lomaani on jäljellä enää kolme kuukautta ja toiseksi lapsilla on koulua enää reilu kuukausi.

Apua.

Päivänä menneenä kävin keskustelun koskien halukkuuttani palata työn ääreen. Halukkuutta on. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Kysymykseen siitä, tuntuuko siltä, että jotain on vielä pahasti tekemättä, saatoin onnekseni rehellisesti vastata, että ei tunnu. Kaikki on tehty ja ei mitään. Vuosi on kohta vietetty ja on hyvä palata takaisin.

No onhan siinä kesä välissä. Pitkä ja kuuma, toivottavasti.

Kanojen toista tulemista pohditaan. Samoin saimme ensimmäiset maistiaiset tulevasta kylvökaudesta, kun istutin neidin kanssa ruusupavut. Tänä vuonna, jos ruusupavut kasvavat yhtä hienosti kuin viimevuonna, ne saavat villiintyä ja varjostaa etuterassiamme toivottavasti pitkälle syksyyn.

Kasvimaan nurkasta pitää myös pääsiäisenä kääntää pieni palsta pinaateille, ne pitää nyt kiireen vilkkaa kylvää, etteivät puske kukintoa niin pahasti sitten kesemmällä.

Tohtori Koiran kanssa käytiin eilen haistelemassa kevätiltaa. Neiti oli käynyt tallilla ja päätti vielä mennä touhuamaan navetanvintille. Minulle tuottaa suurta mielihyvää havaita, että jopa tämän päivän iPhone-sukupolvella kevättulva valtaojassa aiheuttaa valtaisan kutinan ja siitä saadaan leikinjuurta moneksi päiväksi. Telkkarikin on pysynyt kiinni.

Yhtä kaikki. Aurinkoisen päivän päättyessä aurinkoiseen iltaan tuulikin päätti tyyntyä ja kävin kaivelemassa pyöränpumpun esiin. Vanha Cresent narahti hieman ja voihkaisi käännöksessä, mutta taipui kuitenkin rauhaisaan tahtiin ja lämmettyään suorastaan hyrisi. Tohtorin huonot lonkat huomioiden lenkki ei ollut pitkä eikä vauhdilla pilattu, mutta sitäkin seesteisempi.

Mielestäni koko maalla asumisen perimmäisen tarkoituksen voi kiteyttää noihin rauhallisiin ja hiiskumattoman hiljaisiin kevät- ja kesäiltoihin, jolloin tuon hiljaisuuden rikkoo vain soran rahina hiekkatiellä. 

Mieli hymyili sekä minulla, että koiruudella ja takaisin palatessa jälkikasvukin oli hyvällä tuulella. Illan saunomisen jälkeen oli hyvä viivähtää hiukan pitempi hetki terassilla illan hämärää ja peurojen rouskutusta ihmetellen. 

Pajunkissojen myötä ihanaa pääsiäista teille :)

Kevään ensimmäiset

 Aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta. Kevät on täällä, liian aikaisin ja liian intensiivisenä. Elukat on sekaisin ja ihmiset siinä sivussa. Olen tästä aiemminkin kirjoittanut. 

Toisaalta tämä on aivan loistavaa aikaa, saa haaveilla mopon esiinkaivamisesta, ihmetellä kotiin palaavia lintuja ja tunkea toppatakin vaatekaapin viimeiseen nurkkaan.

Sitten taas toisaalta mikään ei onnistu.

Valon määrä lisääntyy ja pää särkee. Yöllä ei saa nukuttua. Aamulla herää yliluonnollisen aikaisin. Ottaa päähän. Ikkunat pitäisi pestä. Ulkona pitäisi olla, koska on hyvä keli.
Tulee juoksuaika. Kissoille ja ihmisille.

Tänä vuonna konkreettisestikin.
Viikon päästä pitäisi ampaista ensimmäiselle puolimaratonille, tsemppiä ja hyvää tuuria tarvitaan.

Olin sen verran pelkuri, että juoksin 20 kilometriä jo etukäteen kotona. 

Onneksi on nämä kevään ensimmäiset keltaiset, jotka sentään saavat hymyn huulille. Ja onneksi pian on jo toukokuu ja silloin kaikki kevään murinat ja muut harmitukset on jo haudattu talviturkin kanssa. Nautitaan näistä, ystävät, ja koitetaan olla hyppimättä junan alle.

I run...because I can...

...ja koska se tuntuu hyvältä. Itseasiassa se tuntuu tällä hetkellä niin hyvältä, ettei elämään paljon muuta sovikaan. Olen onnistunut järjestelemään muut toimeni siten, että mietin aina ensin, pitääkö tänään juosta ja missä välissä sen teen. 

Sekin tuntuu hyvältä.

Tuossa jossain vaiheessa sitten pyysin ruokavalion itselleni tutulta personal trainerilta, ja sen myös sain. Tuli heti hiukan enemmän osaava olo.

Luonteelleni ominaiseen tapaan myös höyrähdin kilpailemiseen välittömästi. Sekin tuntuu hyvältä, rajoja pitää testata ja venyttää. Katsoa, että missä ne oikeasti kulkee. Tässä asiassa olen Fitfarmin Bullin kanssa samaa mieltä: en oksentanut maaliviivalla, joten ensi kerralla voi mennä lujempaa.

Aika yllättäviltä tahoilta on tullut myös lunta tupaan. Joillekin ihmisille tuntuu olevan ylitsepääsemättömän henkilökohtainen menetys se, että en esimerkiksi ota alkoa "vanhaan tyyliin". En hillu baarissa aamukuuteen tai ollenkaan ja syyksi kelpaa se, että sunnuntaiaamuna on lenkki. Näitä ihmisiä olen karsinut määrätietoisesti lähipiiristäni. Näin se elämä menee eteenpäin.

Tiedän, että monen mielestä tällainen kehäraakki sopii ihan kivasti hölkkäilemään pururadalle. Itse en taas näe mitään estettä sille, etten vielä tämän vuoden aikana voisi olla kovemmassa (ja timmimmässä) kunnossa kuin kaksikymppisenä. Töitä se vaatii, mutta niitä ei ole ennenkään pelätty. Vammoja tulee helpommin ja muutenkin pitää olla vähän tarkempana.

Olen myös hurahtanut kaikenlaisiin motivaatiolausekkeihin ja niitä roikkuu jos missä ovenkarmissa tätä nykyä. Eräs kolahti kuitenkin muita enemmän. Läheisimmät tietävät, mistä puhun. Peace.

..When I get tired, I remember those, who can´t run, what they would give to have this simple gift I take for granted, and I run harder for them.

Tammikuun taikaa

Tammikuun toiseksi viimeisen päivän kunniaksi on hyvä ajatella positiivisia asioita. Joulukuussa elämä heitti häränpyllyä monessakin suhteessa ja tuloksena oli stressin lisäksi enemmän arvostusta omaa perhettä kohtaan, sekä elämäntapamuutos, jonka hedelmiä toivottavasti poimitaan pitkään.
Talvi-ihmisenä tammikuu on aina ollut minulle mieluisinta aikaa vuodessa. Yleensä silloin on viimeiset kurakelit nähty ja valon lisääntymisen alkaa huomata. 

Tammikuu on ollut erityistä ja tunnepitoista aikaa myös sen jälkeen, kun tyttäreni syntyi keskelle alkuvuoden paukkupakkasia. Tästä lähtien kirpeät pakkaspäivät ovat olleet rauhoittumisen merkki ja koen oloni seesteiseksi ennen kevään hömpötyksiä.

No mitä meille muuten kuuluu? No se omavaraisuus ei sitten kantanut kovinkaan pitkälle. Syypää tähän oli taloomme asukkaaksi asettunut "kotihiiri", joka paljastui valtavaksi rotaksi ja jota vastaan kissakin myönsi tappionsa. Viides paketti rotanmyrkkyä lopulta teki tehtävänsä. Harmiksemme huomasimme siinä vaiheessa myös kellariin säilöttyjen vihannesten olleen mennyttä. Pettymyshän tuo oli, mutta emme antaneet sen kauaa lannistaa pioneerimielialaa.

Isäntä yllätti tuossa muutama tovi takaperin osoittamalla varsinaista omavaraköyhäily-meininkiä ja ilmoitti perheen suihkun menevän kiinni. Meillähän on vuoden vanha sauna ja maanmainio saunanpata.

Alkukarsastelun jälkeen vatipesuista on tullut rutiini ja juoksulenkin jälkeisetkin pesut onnistuvat mainiosti edellisillan pesuvesillä suoraan padasta. 

Lasten lempipuuhaa! Ja mikäs tässä on pestessä... lämpöisessä saunaneteisessä!

Tammikuun parhaan värimaailman bongasin yläkerran ikkunasta eräänä pakkasaamuna. Harmikseni käsiin ei sattunut kuin kännykän kamera, tämä luonnon taideteos olisi ansainnut arvoisensa tallennusvälineen. Kuten jo muualla totesin, jokainen aamu on juhlaa, kun saan herätä lempivärieni rauhalliseen harmoniaan. Jaksaisin tuijottaa kuuran kaunistamaa jäistä luontoa tuntitolkulla. Odottelen tuulien tyyntymistä jo kovasti, että pääsen tekemään pitkiä lenkkejä heti aamuhämärissä ja juoksemaan kotiin kilpaa nousevan auringon kanssa.

Bongasin kuurankukkaset yläkerran ikkunassa ensimmäisen kerran muutama viikko sitten. Nyt käsillä oli myös jonkinlainen kamera, ja väritys miellytti silmää erityisen paljon :)

Inspiraatiota samasta värimaailmasta :)

 

Paras sisustuselementti lienee kuitenkin ensimmäisistä kevätauringon säteistä nauttiva kissa...

Ihania ja auringontäytteisiä helmikuun päiviä teille!

Puunhalaajan täyssyleily, eli yllätyshyökkäys sosiaalisessa mediassa

Kun en osaa olla, niin kaivan taas verta syvältä nenukastani, isolla sormella.

Tänään tapahtui sinäänsä viaton kohtaaminen, Facebook-kaverini tilaa kommentoidessani sain itselleni puolituntemattomalta ihmiseltä provosoivan kommentin. Noniin, tämähän on hyvinkin normaalia ja yleistä, enkä tällaisesta toiminnasta yleensä sähähdä.

Nyt kyseessä oli aihe nimeltä luonnonsuojelu.

Karvat nousivat heti pystyyn siinä määrin, että merkitsin koko kaverini julkaisun itselleni sellaiseksi, etten siitä enää ilmoituksia saa ja ilmoitin, etten aio keskusteluun enää osallistua.

Tällä minulle ja minua tuntemattomalle ihmiselle oli varmaan hyvä syy lähteä provosoimaan minua kiistelyyn - jossa oletettavasti olisimme olleet kiistapöydän samalla puolella, ollen tilanne ja lähtökohta eri.

Jäin miettimään, miksi reagoin niin voimakkaasti.

Yksi syy on epäilemättä se, että vihaan kaikenlaista kapeanäköisyyttä ja fundamentalistista ajattelua. Olkoonkin kyse hyvin yleismaailmallisesti hyväksytyistä ja positiivisiksi koetuista arvoista, kuten luonnonsuojelu - tai vaikkapa naisten oikeudet. Mustavalkoinen ei ole kaunista kuin vanhoissa valokuvissa ja seepran kyljessä.

Pikku provosointiakaan en kavahda, koin kuitenkin tilanteen sellaiseksi, ettei ko. keskustelusta tule koskaan syntymään mitään edes etäisesti hedelmällistä. Vain riidanhaastamista.

Toinen syy reaktiooni lienee kyllä kuitenkin aihesisältö. Olen pienestä pitäen kantanut huolta luonnosta ja eläimistä, mutten kuitenkaan ole milloinkaan horjahtanut kohti ääripäitä. Näen oman elämäntapani kestävänä: kierrätystottumukseni, ruokavaliomme ja asumismuotomme kestää tarkkasilmäisempääkin katselua.

Se, mitä en pidä arvossa juuri missään luonnonsuojelun aihealueen sisällä on poliittinen puoluetoiminta (kyllä, kuulun siihen stereotypiseen kansanosaan, jonka mielestä vihreät ovat kultalusikka suussaan syntyneitä, pääosin Helsingissä kasvaneita ja asuvia besserwissereitä, joiden elämän päätehtävä tuntuu olevan näyttää juuri kompostista heränneeltä), ääriaktivismi (ja kyllä taas, puhun Sini Saarelasta) ja ylipäätään kaikenlainen tietäminen ja osailu. 

Oma päätavoitteeni on pyrkiä elämään mahdollisimman hyvin lähellä luontoa ja valinnoissani tätä kumppania kunnioittavia ratkaisuja tehden. Maidontuotantoa voi vastustaa, mutta minä tykkään rapsutella naapurin lehmiä. En ymmärrä tätä vastustusnäkökulmaa, mutta en myöskään halua ajautua riitelemään asiasta, en mistään hinnasta.

Tietyissä tilanteissa ja asioissa pikku hierominen tuo lisämaustetta nettikirjoitteluun ja some-elämään, mutta tässä asiassa haluan petojen antaa nukkua. Namaste.