Päässä on ihanan hiljaista ja aistit hiukan normaalia herkemmällä.
Olen käynyt juoksemassa oman rakkaan kylän raitilla, viljapeltojen välissä puikkelehtivalla hiekkatiellä, pujahtanut metsän pehmeään vihreään ja loikkinut kaatuneiden puunrunkojen yli.
Saavun keskelle illan parasta hetkeä. Tuuli on tyyntynyt täysin, aurinko laskee. Ääntäkään ei kuulu. Tämän voi kokea vain maaseudulla.
Täydellisen onnen, tyyneyden ja ykseyden tunteen.
Tämän vuoksi valitsen rauhan kaupungin vilskeen yli. Tämä on syy siihen, miksi talvellakin aamuhämärissä jaksan kavuta kalseankylmään autoon ja ajaa lähemmäs sata kilometriä työpaikalleni.
Tämä on se, mihin rakastuin täällä ensimmäisenä, ja muistan sen.
Syyskuun loppu vuonna 2005. Juuri muuttopäivän jälkeen tulee ensimmäinen kirpeämpi ilta. Saunanlämpöisenä hiivin ulos säkkipimeään kylpytakissani. Hiljaisuus on korviahuumaava, katuvalojen maailma on niin kaukana, ettei siitä ole jäljellä edes pientä kajoa. Pilven takaa esiin lipuva kuu tuo ainoan valon pihamalle, pellolla seisoo peura. Vauva painaa jalalla vatsaan - ollemme kotona ja tiedän, että hänen on tänne hyvä syntyä.
Vuosi on tullut täyteen ja on aika sanoa heipat. Muutaman viikon ajan vielä saan laiskotella auringossa ja nuuhkia kypsyvää viljaa ennen arjen siirtymistä hektisempiin uomiin.
Blogi jatkaa olemistaan - ehkä hieman eri muodossa ja ainakin eri paikassa. Siitä kerron myöhemmin. Siihen asti: kiitos ja hyvää kesää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti