Vuosi maalla

Muutama viikko sitten täyttyi vuodenkierto maalla.

Joulukuisen illan hämärtyessä on hyvä miettiä hetki taaksepäin, miltä sama pellonreuna on näyttänyt kuluneen vuoden aikana.

Talo on ottanut meidät jälleen omikseen, kuten ympäristökin pikkuhiljaa. Olo tuntuu täydeltä, jokaisen tutun sopen on saanut kokea kaikkina vuodenaikoina ja tutustua uudelleen. Monia muistoja on noussut mieleen ja hienoja hetkiä eletty uudelleen.

Päällimmäisenä mielessä on kiitollisuuden tunne, saimme palata juurillemme - lasten juurille, ja meidät on otettu takaisin avosylin. Alussa ajatus paluusta ei ollut aina kovin helppo, mutta lopulta tunne siitä, että elämä kantaa, voitti.

 Me kuulumme tänne, täällä on koti.

Tunteita on käyty läpi laidasta laitaan, huonoja hetkiä on ollut ja vaikeita aikoja kohdattu. Tällä kertaa olemme kypsempiä ja oppineet menneestä. Nyt seistään kuitenkin vakaalla pohjalla ja vaikka tuulet tuivertavat, pysytään pystyssä.

Täällä omassa syssyssä, aika hidastuu ja elämä solahtaa itsekseen omaan rytmiinsä. 

Hiljaisuus ei enää huuda korvissa ja talon huokaukset ovat sulautuneet omaan hengitykseen saumattomasti. Meillä ei ole kiire täältä pois, tätä maisemaa katselessa tuntuu hyvältä kasvaa edelleen.

Haluan välittää omille lapsilleni tämän tavan elää ja olla onnellinen. Itsestään selvän kunnioituksen luontoa kohtaan - se alkaa ovelta. Konstailettoman suhtautumisen elämään, kuolemaan ja kouriintuntuvan käsityksen siitä, miten omat valinnat vaikuttavat ympäristöön ja muiden elämään. Tiedon siitä, mistä ruoka tulee ja mitä sen eteen pitää tehdä. Pärjäämisen taidon, rehellisyyttä ja uskon siihen, että tässä maailmassa pärjätään.

  
Haluan, että lapseni kasvavat ymmärtämään omia juuriaan ja näkevät katkeamattoman ketjun itsensä ja esivanhempiensa välillä. Toivon, että heitä kiinnostaa edes pikkiriikkisen se, miten asioita ennen tehtiin, unohtamatta kokeiluhalua.

Yritän välittää tunteen yhteisöllisyyden merkityksestä ja yhdessä tekemisen, toisten auttamisen ja muista välittämisen voiman. Se, mitä yleensä nähdään pikkupaikkakuntien ja kylien pahana ominaisuutena, on voimavara, jota ei saa päästää unohtumaan. Yksin me olemme yksin.


          Näihin mietteisiin ja kuviin, Hyvää Joulua, murut.
 

ps. siitä vuodenkierrosta on kuvatallenne joka viikolta, samaa pellonreunaa

Muistikuvia - Loimaan Aluesairaala

Muistikuva: villamekko hiertää kainaloista ja sukkahousut puristavat. Jännittää. Käsi äidin kädessä ihmettelen edessä nousevaa valtavaa valkoista rakennusta. Suurta ajosiltaa. Siinä pitää kulkea varovasti, koska se on ambulansseja varten. Ne ovat niitä tärkeitä autoja, jotka ajavat lujaa koska ne pelastavat ihmisiä. Tiedän kyllä. Äiti ja isä ovat ajaneet sellaista.
Sisällä sairaalan oudot tuoksut. Suuret portaat, jotka tuntuvat jatkuvan taivaaseen asti. Tiskin takana hymyilee mukavan näköinen täti, jolla on violetit hiukset. Onko sittenkään?
Hissi on myös valtava ja klonksuu ylöspäin. Enää en muista ketä sukulaistätiä olimme matkalla tervehtimään, mutta muistan sairaalan kanttiinin vaaleanpunaiset bebe-leivokset. Sieltäköhän se himo noihin syntisiin kreemikakkuihin on lähtöisin.

Muutama vuosi myöhemmin sairaala on tuttu paikka. Tunnen myös teknisen puolen käytävät, sen, miten siellä puhisee ja pihisee ja sedät, jotka hymyilevät isäänsä hakemaan tulleelle lettipäälle. Käytävät, kolot, polttouuni, höyrykattilat, painemittarit ja se ihana ja valtava piippu tulevat tutuiksi ja rakkaiksi kun pirpana kulkee isän vanavedessä päivystyskierroksilla. 

Opin rakastamaan tuota suurta rakennusta. Suurta lippua kavuttiin laskemaan sairaalan katolta pienen luukun kautta. Mikä ihmeellinen seikkailu alakouluikäiselle. Sairaalan alla kiemurtelevissa tunneleissa alumiiniputken kyljellä kättä kuljettamalla saa säännöllisin väliajoin kerättyä riittävästi staattista sähköä sormenpäähän isän säikäyttämistä varten. Se naurattaa vieläkin.

Toinen muisto: puuskutan suihkussa, ympäristö häviää sekalaiseksi muusiksi tajunnassani, kaakelit, kuuma vesi, miehen koputtelu oven takana. Päähän mahtuu vain sykkivä, aaltomainen kipu. Yksi, kaksi, kolme. Ensimmäinen parkaisu. Tummat tihrusilmät. Tammikuinen hämärä aamuyö, hiljaisuus. Uusi elämä jota rauhassa ihmetellään. Hoitajat, kätilöt, joilla on aikaa puhella. Kauratyynyt ja himmennetyt valot. Bepanthenia ja sitruunamehua haavaumiin. Ei antibiootteja. Hykerryttävä syssy, jossa perhe saa tutustua uuteen tulokkaaseen.

Omalla kohdallani jo toistamiseen.

Sitten vietiin pois ne huoneet, joissa kuulin rakkaimpieni ensimmäiset sydämenlyönnit ja tartuin ryppyisiin sormiin. Jaaha, meillä todettiin. Kuopus syntyi pikavauhtia, ei me täältä maalta ehditä Turkuun, jos niitä on lisää tullakseen. 

Ei ole tullut, ei ole tarvinut testata.

Synnytysosaston tilalle tehtiin uutta ja muutoinkin rakennettiin. Rahaa siihen meni.

Nyt kerrotaan, että taas viedään asioita pois. Turkuun vain. Sinne menee hyvä tie.

Entäpä, jos me emme halua asfalttia sinne kuluttaa? Jossain vaiheessa on pakko tulla loppu sille, että kaikki siirretään pois. Turkuun, Turkuun. 

Se on vieras ja kylmä paikka. Kivahan siellä on vierailla. Ihmetellä ison kirkon menoa. Käydä ostamassa se juhlakolttu. Töitäkin tehdä.

Silti.

Auton nokan kääntyessä kotiinpäin, pääsee huokaus. Omaan kylään, mistä ovet paukkuen lähdettiin maailmalle, tullaan nöyränä ja kiitollisena takaisin. 

Antakaa meidän pitää palvelumme, sairaala ja bebe-leivokset. Olemme niistä niin kovin onnellisia.

Maailman vika

Mennyt adhd-tietoisuusviikko ja pimenevän syksyn mukanaan tuomat jokavuotiset haasteet saivat taas kerran yön pimeinä tunteina äidin kääntämään ajatukset tarkkaavaisuushäiriöisen lapsen pärjäämiseen.

Jos jonkinmoista kokoonpanoa on tavattu syksyn mittaan ja uudelleen ja uudelleen pohdittu samoja kipupisteitä kuin vuosi aiemmin - ja vuosi sitä aiemmin. Paljon toki muuttuu ja eteenpäin mennään, mutta perustuska pysyy samana.

Eikä siihen löydy ihmelääkettä.

Mietin, miten paradoksaalista elämä pyhän adhd/add/asperger - kolminaisuuden kanssa on. Niin itse diagnoosinhaltijan, kuin hänen lähipiirinsäkin.

Meillä esimerkiksi perustavaa laatua oleva ongelma kiteytettiin hyvin ytimekkäästi nykyisen opettajan toimesta seuraavaan havaintoon: lapselta puuttuu kyky suodattaa tai käsitellä esiin nousevia tuntemuksiaan, tunnereaktiota seuraa välitön toiminta, niin hyvässä kuin pahassa. 

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jos ja kun muiden ihmisten toiminta - tai maailma ihan noi ylipäätään - sattuu vähääkään ns. harmittamaan (joku voisi puhua jopa vitutuksesta), reaktio on välitön ja yleensä suhteettoman voimakas. Se voi olla kovaäänistä huutoa, mielellään kiroilulla höystettyä, alapääsanoja, tappouhkauksia tai parhaimmassa tapauksessa ihan raakaa turpaanvetoa. Miettikää omalle kohdallenne.

Toisaalta hassunhauskan sattumuksen kohdatessa naurunkäkätys on korviahuumaava. Katseitahan sekin kerää.

Lasta kun ojentaa, hän kokee sen äärimmäisen epäoikeudenmukaiseksi. Mutkun. En minä, vaan ne kaikki muut. Maailman vika. Möykkä ei katso aikaa eikä paikkaa, sillä huutohan siitä aina poikkeuksetta tulee. Myös tavarat saattavat lentää. 
Tämän hetken hitti on kovaääninen "MITÄÄ" huuto, jos yrittää vaikkapa elokuvissa sanoa hiljaa sihisten, että älä potki edessäolevaa penkkiä. 

Huomaan tässä yhden toistuvan kuvion. Lapsen toiminta suhteessa muuhun, ns. normaaliin maailmaan ja kyllä, myös siihen, että meillä välitetään siitä "mitä muut ajattelevat".

Miksi?

Tässä juuri onkin pohtimista ja syitä on useita.

Ensimmäinen on se, että sairaus ei näy ulospäin. Ei mitenkään. Toisinsanoen, suurelle yleisölle kaupassa vittua huutava ja hyllyä potkiva lapsi on huonosti kasvatettu. Miksi sitten välitän siitä, että luulevat niin? Koska välitän.

Kuinka monelle on tullut joskus mieleen ruuhkaisessa bussissa / ostoskeskuksessa / ravintolassa nähdyn, lapsen tai nuoren aikaansaaman käytössirkuksen edessä ajatus, että eikö tuo voi lopettaa? Aika monelle. Harvemmalle on tullut mieleen edes sekunniksi tuon ajatuksen jälkeen, että ehkä hän ei pysty lopettamaan.

Tähän päälle sitten nämä keskustelupalstojen besserwisserit, joiden ainoa tehtävä on toitottaa maailmalle, miten nykyään joka toisella lapsella on diagnoosi, vaikka syy on kotikasvatuksessa. Jepulis. 

Mainitsin, että sairaus ei näy ulospäin. Olen monesti miettinyt, että julkinen paine olisi huomattavasti pienempi, jos näin ei olisi. Sanotaan nyt vaikka, että neurologisesti sairailla lapsilla olisi vaikka siniset korvat. Hirveää, eikö vain? Mietitäänpä hetki. Kehitysvamma esimerkiksi usein näkyy henkilön ulkonäöstä. Heillä ja perheillään on omat haasteensa, enkä edes yritä väittää niistä  mitään tietäväni, enkä missään nimessä noita vaikeuksia vähättele, mutta väitän, että heillä on sosiaalisen paineen kanssa helpompaa. Kyllä, ihmiset pelkäävät vammaista ja saattaa joku tuijottaakin, mutta tuomitseminen ei yllä lähellekään sitä tasoa, minkä esimerkiksi adhd-lapsi kohtaa päivittäin. Huonosti kasvatettu kakara.

Vanhempiinhan tässä kohdistuu myös ristiriitaisia paineita. Hoitava taho on poikkeuksetta sitä mieltä, että vanhemmat pitävät liian tiukkaa kuria ja ymmärtävät liian vähän. 

Niin.

Muu yhteiskunta, esimerkiksi koululaitos on kaikesta ammattitaidosta ja käsillä olevasta tiedosta huolimatta sitä mieltä, että vanhemmat kasvattavat väärin ja liian löyhästi. 

Viisi vuotta olemme saaneet vähintään kahdesti viikossa kotiin soittoja, kirjelappusia, lippusia, jälki-istuntopapereita ja muita rakentavia viestejä siitä, miten lapsi ei osaa käyttäytyä.
Miten meidän vanhempien pitäisi olla? Kun ei se lapsi siitä muutu, vaikka kotona puhuttaisiin yöt ympäriinsä siitä, miten kuuluu tässä maailmassa elää ja olla, ettei joudu silmätikuksi.

Eihän se ole oikein, että kun ensin itse tunkee toisten lasten leikkeihin ja sitten vetäisee nenuun kaveria, kun tämä huomauttaa, että tulit tunkeilemaan meidän peliin, mutta minkä sille vanhempi voi? Mitä siinä jälki-istunto auttaa? Pitääkö tästä keskustella kotona vai ei? Mitä sanon sille vanhemmalle, jonka poikaa on lyöty? Sori? Parin kuukauden päästä istutaan terapiasessiossa jossa todetaan, että lapsi on masentunut, kun kotona kokoajan keskustellaan näistä ongelmista eikä lainkaan ymmärretä.Voi helvetinperse.
Koulullekun koitta sanoa, että eikös teidän tehtävä ole pitää nämä tilanteet kurissa, niin vedotaan resurssipulaan ja siihen, että kotikasvatus on kaiken avain. Jatkokysymys kuuluu, miten lapsesta kasvatetaan pois tarkkaavaisuushäiriö? Maa on kokemukseni mukaan täynnä rehtoreita ja kuraattoreja, joilla on tähän kysymykseen vastaus, mutta ilmeisesti ilkeyttään pihtaavat tietoa. Hemmetti.

Lapsi on tällä hetkellä hyvin onnekas. Hän on kohta puoli vuotta saanut käydä erikoiskoulua, jossa ympäristö on suunniteltu tällaisten oppilaiden tarpeiden mukaan. Koko henkilökunta on tiedoiltaan ja taidoiltaan ajan tasalla. Ilmapiiri on stressivapaa.

Tämä on vuoden loma.

Muutos lapsessa on huima. Hän nimittäin on vapautunut ja nauraa.  Raivokohtaukset ovat harventuneet. Kotona on kaikilla helpompi olla. Viestejä "huonosta käytöksestä" ei välitetä. Koska vihdoin olemme tekemisissä tahon kanssa, joka ymmärtää, että sille ei kotona mitään voida. 

Suomeksi: neljässä kuukaudessa saatiin sopivalla ryhmäkoolla, koulutetulla ja asenteiltaan oikeanlaisille henkilökunnan edustajilla aikaan enemmän hyvää, kuin kuuden vuoden aikana useilla terapiajaksoilla ja lääkityksellä.

Toivon todella, ettei lapsen hymy hyydy, kun arki koittaa ja on aika palata omaan kouluun. Pätevä opettaja ja avustaja eivät yksin takaa hyvää tulevaisuutta, kun muu koulun henkilökunta lähes poikkeuksetta suhtautuu lapseen asenteellisesti ja pelkkä infrastruktuuri on täysin pielessä. Nyt neljän luokka-asteen pienryhmät on tungettu uskomattoman pieneen tilaan, jossa kaiken lisäksi on huono ilmanvaihto ja kosteutta. Seuraavaksi lukuvuodeksi kaavaillaan koko koulun pienluokkien yhdistämistä.

Tässä onkin minun avoin vetoomukseni sivistystoimelle:
Hyvät kaupungin isät. Kun hienoja päätöksiänne ryhmäkokojen kasvattamisesta teette ja säästätte avustajien määrässä, pitäkää mielessä, että jokaisen säästön takana on ihmiselämä. Näillä erityislapsilla on mahdollisuus ihan hyvään aikuisuuteen, kunhan nuoruuden myrskyistä päästään uppoamatta yli. Siinä te voitte auttaa tarjoamalla parhaat mahdolliset olosuhteet juuri koulunkäyntiin. 
Juuri peruskouluaikana rakennetaan pohja tulevaisuudelle. Oma poikani on kriittisessä vaiheessa, siirtymässä kohta alakoulusta yläkouluun. Jos nyt mennään metsään niin hölmön asian vuoksi, kuin liian suuren ryhmäkoon ja huonon opetustilan, on sillä kohtuuton vaikutus nuoren tulevaisuuteen. Tehän tiedätte kyllä, mistä puhun, eikö niin.

Koulukyytien talviaika, kolmas tuleminen

Halleluja! Tuskin puoli vuorokautta ehti kulua siitä, kun kollegani viattomasti tiedusteli kuulumistenvaihdon yhteydessä miten koulukyydit toimivat, kun Loimaan Kaupunki ja koulukuljetukset yllättivät jälleen.

Tällä kertaa reppuvihko kantoi koteihin seuraavanlaisen ilosanoman: "Koulukyydit siirtyvät talviaikaan ja lapsenne noudetaan perjantaista 1.11 alkaen 10 minuuttia aikaisemmin."

Hirveän kivaa ja ihanaa, että kaupunki meitä näin ajattelee (vai olisikohan tämänkin ajatuksen takana mystinen ja paljon parjattu "Oululainen konsulttifirma") ja lasten turvallisuutta lähes kyynelsilmin varmistaa.

 Paitsi... (aina tulee se paitsi)

...reitillä ei ole ensimmäistäkään pätkää, jolla kesäisin voisi ajella yli 80km/h.  Okei. Jätetään kelivaraa, eikös vain. Hyvä juttu.

Mutta... (tämäkin tulee lähes poikkeuksetta)
...meidän tyttäremme on kuljetussuunnitelman mukaan viimeinen pikkupiika, jonka taksi poimii kyytiinsä ennen koululle kurvausta. Eli jos tämä 10 minuutin aikaistus koskee kaikkia lapsia, missä se kelivara on? Minun logiikallani (jonka myönnän välillä ontuvan) tasainen 10 minuuttia aikaisemmin jokaiselta pysäkiltä lähteminen ei tuo minkäänlaista hidastusta taksin kulkuun. Lapset vain ovat 10 minuuttia aiemmin koululla.

Ellei sitten käy näin (ei kai sentään), että nyt jo sekalaisen aikataulukauhistuksen päälle tyttäreni odottaa tämänhetkisen, aikatauluissa ilmoitettuun hakuaikaan kohdistuvan, +-10 minuutin poikkeaman lisäksi jotakin viiden (5) ja kolmenkymmenen (30) minuutin väliltä? Siis sitä taksia odottaa. Kun hommahan menee näin: oppilaan tehtävä on olla hyvissä ajoin (n.5 minuuttia) ennen ilmoitettua hakuajankohtaa valmiina nousemaan kyytiin. 

Eli.

Taksin ilmoitettu hakuaika on 7.57. Kesäaikaa. Tytön tulee olla valmiina 7.52. Viimeistään. Kokemus on opettanut, että yleensä taksi kurvaa pihaan jo 7.45 - mutta voi tulla vasta 8.05, jolloin olemme tönöttäneet pihalla keskimäärin 22 minuuttia. Sisällä odottaminen ei käy, koska taksi lähtee välittömästi pihasta, ellei mukulaa näy. Tämä huolimatta siitä, onko taksi itse ilmoitetussa aikataulussa vai ei.

Noniin. Lisätään yhtälöön talviaika. Sama aikataulu, mutta nyt siis taksin pitäisi hakea 7.47 ja meidän olla pihalla 7.42. Jos talviaika on turha ja taksi suhaa reittinsä oletetussa määräajassa, se voi olla jo meillä 7.30. Ja tähän meidän on valmistauduttava - kantapään kautta. MUTTA! Jos talvikeli aiheuttaa hidasteita matkan varrelle, taksihan on kaiken logiikan mukaan hakemassa reitin viimeistä lasta kyytiin normaalin kesäajan mukaisesti, eli 7.57-8.05, ja kun me olemme odottaneet taksia jo 7.30 alkaen, pönötysajaksi muodostuu joka päivä keskimäärin puoli tuntia.

Ja tosiaan, hyvissä ajoin onneksi ilmoittivat muutoksista hakuaikatauluihin, pisteet siitä.

Edelleenkään sivistystoimemme suuressa viisaudessaan ei ole saanut jo elokuussa luvattua (kahden viikon päästä tulee, varpisti) optimointia tehtyä. Ei Konsulttien kanssa, taksikuksien kanssa, opinnäytetyötä tekevän opiskelijan kanssa tai edes oman päänsä sisällä.

Annan periksi.

Laitoin kouluun viestin, että vien tyttäreni tästä eteenpäin aamuisin kouluun. Määräämättömän ajan. Kuten aiemmin olen todennut - onneksi minulla on tähän mahdollisuus. (Verorahoja tässä ei edelleenkään säästy, että ei kannata siellä vielä tuuletella, ja kaikkein vähiten säästyvät minun rahani)

Koululle laitoin asiasta viestin, koska meillä vanhemmilla ei vieläkään ole taksikuskien nimiä tai yhteystietoja! Mitä hullua! Koululta tuli syyskuun alussa huvittava ohjeistus: "Vanhempien toivotaan olevan kuljetusasioissa, esimerkiksi lapsen sairastuttua, suoraan yhteydessä kuljetusyrittäjiin. Yhteystiedot nn ja nn. Tosin muitakin kuljettajia on, joiden yhteystietoja koulullakaan ei ole."

Sen verran olen taas paskapää, että aivan varmasti en soittele kaupungille omaan laskuuni ja asioita selvitä. Arvatkoon sitten vaikka, että tuleeko tyttö taksin kyydillä vai ei, niin mekin ollemme tässä arvailujen varassa olleet viimeiset kolme kuukautta.

---------------------------------------------------------------------
Still not happy with shcoolbus / taxi service. Unbelievable how things can be done so badly and without any common sense. So on the other hand I keep banging my head against the wall and write these angry statements - an on the other I give up and start driving my kid to school every morning by my self. That is how my tax money is being used. Way to go! Keep up the good work!

Piirakkapäivä :)

Päästin sisäisen marttani temmeltämään vapaasti ja ilman rajoitteita osallistumalla karjalanpiirakkakurssille. Pitkään pelätty ja kammoksuttu piirakka on nyt selätetty, ja vaikka rypytyksen salat eivät vielä täysin minulle valjenneetkaan, uskallan jo luvata näitä herkkuja meillä leivottavan jatkossa säännöllisesti.

Tosin piirakat taitavat kuulua samaan talviruokakastiin kuin ruisleipäkin, en suostu tekemään perinneruokaa sähköuunissa ja leivinuunin lämmittäminen kesähelteillä on itsemurha.

Joka tapauksessa lähdin keskiviikkoiseen iltahämärään kainalossani nelisenkymmentä uunituoretta riisipiirakkaa - ja omahyväinen virne naamallani. Hähä.
'

Omatekoisia piirakoita - hand made Karelian Pies :)

Muuten meillä on otettu kohtuullisen rennosti, vai mitä mieltä olette?

Miksi päkittää itsensä hengiltä, talvi on täällä kohta taas kuitenkin? Why bother? There will be snow again...eventually.

Päiväuniaika on paras aika - it´s always good time to take a nap

---------------------------------------------------------------------
So I challenged myself with Karelian Pies but otherwise it has been quite relaxing.

Maanantaiaamuja...

...eli ajatuksia aikaansaannoksista, juoksemisesta ja itsekseen valmistuvan pastakastikkeen ohje.

Kuminauhan pätkää metsästettiin meillä taas kerran, kun vanhemmalle lapselle oli ostettu uusia vaatteita. Tämä on onneksensa saanut suvussamme miespuolisille henkilöille ominaisen geenistön ja näin ollen kasvaa mittaa vain vertikaalisessa ulottuvuudessa. 

Kuminauhaa ei sillä kertaa löytynyt, mutta löytyi villatakin tekele. Se sitten taas oli lojunut lankakorin pohjalla jo yli vuoden, sillä innokkaan valmistusprosessin kalkkiviivoilla valmistaja huomasi koon menneen pieleen kolmella pykälällä. Sen verran suuritöisestä hommasta oli kyse, etten kestänyt katsoakaan toista hihaa uupuvaa villatakkia moneen kuukauteen, vaan hautasin sen odottamaan uutta inspiraatiota (tai noin kolmeakymmentä lisäkiloa, jotka epäilemättä lymyävät nurkan takana tulevaisuuttani ilahduttamassa). Olen muuten muullakin tavoin tätä tyyppiä: en ole tähän mennessä kyennyt avaamaan painatuksen jälkeen graduanikaan. Ja siitä on sentään jo yli kolme vuotta. Hy fan.

Nojoo. Onneksi perheessä on vikkelät pikkusormet, jotka innosta täristen luvan saatuaan purkivat virkkausketjua ja villatakki muuttui ennätysvauhtia entiseksi. Tästä rohkaistuneena kaivoin koukun käsiini ja ryhdyin tekemään torkkupeittoa. 

Josta viikkoa myöhemmin päikkäröinnin ilo vähintään kaksinkertaistui.

Kaksi kertaa aiemmin aloitettu juoksuharrastus alkaa myös ottaa vihdoin ensimmäisiä haparoivia askeleitaan kohti onnistumista. Olen ylittänyt kivuliaan kymmenen minuutin "lyhtypylväältä toiselle"-vaiheen ja onnekseni olen havainnut juoksun voivan olla muutakin kuin ainoastaan paskamaista räpellystä. Nyt liikutaan muutamina hetkinä jo asteikon "ainoastaan vähän tuskallista" - skaalalla.

Koska yksityiselämässänikin olen a) tarkoitushakuinen ja b) äärimmäisen kilpailuhenkinen, aloin etsiä syvempää merkitystä tälle itsensä rääkkäämiselle. Löysin nollasta puolimaratoonille - ohjelman. 

Ilokseni huomasin, että kolmenkymmenen viikon ohjelmasta sain hypätä alusta kolme viikkoa pois, sillä kuntoni kestää aloittamisen viikosta neljä. Laiha lohtu sekin.

Sitä en mene vielä sanomaan kestääkö innostus jäljellä olevaa kahtakymmentä kuutta viikkoa ja ollaanko sen jälkeen puolimaraton-kunnossa. Se selvinnee huhtikuun puolessa välissä. Vaihtoehdot pikaisen googlettamisen jälkeen ovat Kaukjärven kierros toukokuun alussa tai Helsinki City Run. 

Ilmoittautuminen on molempiin jo alkanut. Mikä teitä juoksijoita vaivaa? Säästän omani helmikuulle. Silloin lienee selvillä onko motivaatio kantanut.

Pikkukäsille löytyi tekemistä pimenevään perjantai-iltaan. Koristreenit takana ja kaamea nälkä. Suklaamuffinsseja ja pastaa oli tilaus. Päädyttiin kasvispastaan, tomaattia ja fetaa. Pullea paprika vielä kylkeen ja tujaus chiliä - voila.

Maailman helpoin pastasoossi syntyy siis näin:

Tölkki tomaattimurskaa, valkosipulin kynsi, oliiviöljyä, fetapaketti, paprika, chili, suolaa ja mustapippuria.

1. kaada tomaattimurska uunivuokaan
2. pilko paprikat ja chili, kumoa uunivuokaan
3. kuori ja murskaa valkosipuli, tömäytä edellisten sekaan samaiseen uunivuokaan
4. lisää suolaa, pippuria ja loraus oliiviöljyä
5. murra feta soosin sekaan
6. paista uunissa 175 asteessa n. 45 min
7. lorvaile sohvalla punaviinilasin kanssa
8. sammuta uunista virta ja anna soosin vetäytyä
9. keitä valitsemasi pasta pussin ohjeen mukaan
10. haali perhe kasaan ja nauti

Helppoa, hyvää ja terveellistä.  

---------------------------------------------------------------------
Monday morning started with serious thoughts about food, running and crocheting.
Running seems to be easier day by day and I am finally starting to hope this feeling will last. (i.e. I have experienced other feelings than only pain during my runs...)
I am also falling more deeply into vegetarian diet, now it was pasta with tomato-paprika and feta-cheese sauce. 

My two-year crochet-project got a new life as a blanket (formerly known as three size too large cardigan). Napping is seriously fun now.

Vanhan tavaran kahmija

Huomenissa koittaa taas romunhaalijan jouluaatto, sillä suuntaan kummitätini kanssa pääkaupunkiseudun kirpputorien vilskeeseen.

Sormia oikein jo syhyttää, millaisia aarteita sieltä kotiin kannankaan.
Tosin eräskin perheenjäsen voisi esittää eriävän mielipiteen haalimani tavaran aarrearvosta. Minulle tuossa jo eräänä iltana, ikäänkuin ohimennen kerrottiin tarinaa tuttavasta, jonka kirpputorivillitys on hiukan ryöstäytynyt käsistä. En suostunut tai suostu tajuamaan vihjettä.

Olen aiemminkin julkaissut kuvia löydöistäni, tässä kaksi viimeaikojen suosikkikohdetta.

Emalivati oli huippulöytö lähikirppikseltä, en tiedä  miksi, mutta jotenkin tässä vaan tulee parempaa ruokaa laitettua.

Appelsiinilaatikko on aarre muutaman vuoden takaa, mieheni isänäidin ullakolta kohnattu helmi.

Kaffepannu tarttui lasten käsiin ojanvarrelta, jonne sen joku oli viskannut. 

Hyvää viikonloppua itse kullekin säädylle, tehkää hyviä löytöjä :) 


---------------------------------------------------------------------
Pictures of some of my favorite items at home. It is a wonder, why I keep falling in love with this old stuff. 
Have a wonderful weekend everyone!

Päättömät kanat

Kalenteria vilkaisemalla huomaa, että syksystä on jo hujahtanut ohi iso siivu, vaikkei ulkosalla vielä siltä tunnukaan.

Olen nyt ollut kotona hiukan yli kaksi kuukautta ja vielä en ikävöi töihin lainkaan.

Tiistaina kanarouvat päättivät maallisen taivalluksensa ja kuoputtelevat nyt vehreämmillä kasvimailla. Uskon, että saivat meillä hyvän jatkoajan elämälleen ja sen jäljestä kivuttoman lopun.

Pikkufarmarihan oli jo useamman viikon ehtinyt kysellä koska kanat teurastetaan. Oli kovin kiinnostunut päättömän kanan juoksemishuhun todenperäisyydestä. Teurastimme "aikuisten kesken" seitsemästä kanasta viisi, jonka jälkeen kävin kysäisemässä pikkuemännältä, että haluaako tulla ihmettelemään jäljellä olevaa kahta. Halusihan tuo.

Itse toimenpide ei pikkumimmiä kauhistuttanut - aivan varmasti löytyy niitäkin henkilöitä, jotka tällä sekunnilla kirjautuvat sosiaaliviraston nimettömien vihjeiden lastensuojeluilmoitusosaston kuumalle linjalle ja katsovat minut ja mieheni sopimattomiksi kasvattajiksi. Meillä on kuitenkin lapsilla ollut aina selvät sävelet sen suhteen mistä ruoka tulee. Tähän perheeseen se ei tule Prisman kylmätiskiltä, vaan luonnosta: lahtivajalta tai tässä tapauksessa kotipihalle pystytetyltä teuraspölkyltä.

Viimeistä kanaa kuitenkin silitteli pitkään ja munista kiittäessä tuli se itkukin. Kanaton elämä ei tuntunutkaan yhtäkkiä hyvältä ajatukselta. Kanoja surimme illan ajan ja seuraavana päivänä jo suunnittelimme tulevaa kevättä ja uusia kanoja.

Tiput rivissä

 Illan vierähtäessä tiput kynittiin ja siivottiin, koska kyllä, meillä nämä myös syödään.

...tosin tuo syömispuoli vaatinee hieman hiomista, sillä ensimmäisen luomu-uunikanan tuoksu oli ainoa kehuttava asia lopputuloksesta.

Netti pursuilee ohjeita broilerin valmistukseen, mutta luomukanoista on juttua vain vähän. Olisi pitänyt uskoa niitä vähiä juttuja. Nimittäin vapaana kasvaneilla luomukanoilla on lihaksia, ei vain vähäsyistä ja rasvaista lihaa, johon me broileria napaamme kiskoneet ihmisyksilöt olemme tottuneet. Kokeilleena voin suositella nettikokkien ohjetta keittää kana ja tehdä siitä kastiketta tai piirasta.  

Kun tosiaan tuo luomukana oli suorastaan pahaa (ainakin uunissa valmistettuna), käännyin väliaikaisesti teollisesti tuotetun broilerin kannattajaksi, kunnes aivoihini syttyi syvällisempi ajatus siitä, että miksi kanaa pitää syödä, jos se ei ole hyvää.

Kana on luonnostaan kannibaali, kaikkiruokainen jätemylly ja en oikeastaan edes halua tietää, mitä teollisille broilereille kasvattamoissa syötetään. Jotenkin uskoisin, että tarjolla ei ole kauraa ja kaalinpäitä. 

Jätän jokaisen oman pohdinnan varaan kanan syömisen jatkamisen, mutta uskoisin omalta kohdaltani broilerbileiden olevan toistaiseksi ohi.

En ole asiaa sen kummemmin pohtinut ennen tätä tajuntaa lajentavaa huomiotani siitä, että luonnossa kasvanut kana on pahaa. Ajattelin sitten hieman tonkia sitä, miksi teollisesti kasvatettu broileri taas on hyvää. Olin aivan varma, että taustalta löytyy vaikka minkälaisia peikkoja - geenimuunneltua ravintoa ja kaksipäisiä kanaemoja.

Väärin.

Animalia ja muut aatteellisesti kaikkeamuutakuinneutraalit tahot antavat mielellään melkolailla paskamaisen kuvan broilerintuotannosta. Broileryhdistys taas tietysti maalailee auringonvärisiä kuvia hymyilevistä kasvattajista pikku tipusia silittelemässä. 

Aika siis kaivaa mahdollisimman neutraali ja kylmiä säädöksiä sisältävä opus esiin. Apuun marssi Evira ja vastuullinen broilerintuotanto.

Suomessa broilerit tuotetaan sopimustiloilla, jotka siis ovat sitoutuneet noudattamaan kansallisia säädöksiä koskien broilertuotantoa. (Jos päätit jatkaa kanan syöntiä, katso edes jatkossa, että se on kotimaista.) Epäilysteni sijaan broilereille syötetään geenimuuntelematonta rehua ja puhdasta viljaa. Rehu koostuu soijasta ja rypsistä. Broilerit kasvavat vapaasti sisätiloissa. Kuullostaa kivalta. Mikä sitten niistä tekee mehukkaampia kuin vapaat toverinsa? Ilmeisesti ikä. Broilerin elinkaari on lyhyt: untuvikkoa haudotaan 15 vrk ja kasvatusvaihe kestää vain 39 vrk. Tässä ajassa tipu lihoo, muttei kehitä sen kummempia lihaksia. Se ei myöskään joudu loikkimaan orrelle nukkumaan. 

Oli miten oli, en pidä ajatuksesta, että eläin syntyy vain elääkseen keskimääräisen peruskoulun kesäloman mittaisen ajan - ainoana tarkoituksenaan lihoa ja päätyä lautaselle.

Tämän verran viherpiipertäjää minussa on jäljellä. 


---------------------------------------------------------------------
Wintertime and chickens go bye-bye. The little farmer wanted nothing else but to see how chicken runs without a head. Unfortunately that she did not see, due to so uncool mom. 
SHe didn´t suffer from the actual process of decapitating the birds, but found it eventually quite miserable to start living chickenless life. So yes, there were tears after saying goodbye and thanks for the eggs to the last chicken.

Since we work towards high rate of self-sufficiency, I decided to give it a go and tried to cook few chickens. Did not turn out very well (heck, it was terrible) and this sent me thinking why we eat chickens at all, since the natural ones taste like ... crap. Most likely will stick even more tightly to my vegetarian diet.

Shokkihoitoa ylipainoon

Suututan varmasti eräitäkin henkilöitä tulevalla kirjoituksellani, mutta en aio pyydellä anteeksi.

Lähtökohtana tälle kirjoitukselle on itseä kohti - ja varsinkin omaa ruokasuhdetta kohti - käännetty kriittinen katse.

Tavoitteenani on jouluun mennessä kadottaa liikkumattoman toimistotyön salakavalasti mukanaan tuomat kymmenen liikakiloa. Kevääseen mennessä tavoite on tämän lisäksi saada lihaskuntoni sille tasolle, ettei selkä hajoa välittömästi toimistohommien alkaessa seuraavana syksynä.

Mistä kaikki sitten on lähtöisin?

Olen joutunut pienestä lapsesta asti seuraamaan hyvin läheltä epätoivoista painon kanssa taistelua, joka ei ole johtanut minnekään. Yritystä ei ole ollut, eikä oikeasti halua muuttaa huonoja tapoja tai ylipäätään tunnustaa itselleen, missä mennään metsään.

Samalla olen itse omaksunut lohtusyömisen osaksi normaalia arkea ja valitettavasti huomannut hoitavani myös oman tyttäreni "pipejä" suklaalla.

Olen tässä itsetutkiskelun ohella miettinyt paljon nykyihmisten suhdetta ruokaan. Näkökulmia pohdintaani on monia. Ensinnäkin olen järkyttynyt siitä, miten pieni painoarvo Suomessa laitetaan adhd-lasten hoidossa ruokavaliomuutokselle. Yhdysvalloista ja Briteistä on pitkään tuotettu yliopistotutkimuksia siitä, miten erilaisista tarkkaavaisuuden häiriöistä kärsivien lasten oireita on pystytty helpottamaan merkittävästi tiettyjen ruoka-aineiden poistamisella. Poistettavien listalla ovat nopeat hiilihydraatit, viljatuotteet ja maito. 

Suomessa tämän ruokavaliokokeilun käytännön testaaminen on tehty mahdottomaksi, sillä kouluruokailuun vaikuttamisen mahdollisuudet ovat olemattomat. Jotta saisin lapselleni koulussa gluteenittoman ja maidottoman dieetin, minulla tulisi olla lääkärintodistus erikoisruokavalion tarpeellisuudesta. Kokeileva add:n hoito ei ole tähän mennessä riittänyt yhdellekään lääkärille perusteeksi kirjoittaa lausunto.

Olen pakottanut itseni tyytymään siihen faktaan, että asiat voisivat olla pahemminkin. Voisimme olla yksi niistä valmisruokaa, puolieineitä ja herburgeria suosivista perheistä. En edes halua ajatella, millaista on adhd-perheen arki näissä perheissä.

Toinen näkökulma on huonosti voivat vatsat. Niitä on nykyään jokaisella. Ruoka-aineet, jotka eivät ole esi-isiämme allergisoineet, aiheuttavat jos jonkinlaista kramppia nykyihmiselle. Miksiköhän.

Alunperin urbaanitarinana liikkeelle lähtenyt hypoteesilla lienee todellisuudessa olevan paljon enemmän perusteita kuin haluamme myöntää: nykyihminen ei ehkä hautaamisensa jälkeen maadu, koska elimistömme on täynnä lisäaineita ja myrkkyjä. Silikonirinnoista ja muista mössöistä nyt puhumattakaan.

Kolmanneksi sopii pohtia ruokaan ja laihdutusbisnekseen liittyviä järkyttäviä rahasummia. Olen sitä mieltä, että prosessoitu ruoka aiheuttaa lihavuutta. Kuitenkin laihduttajia ohjeistetaan syömään lähestulkoon pelkästään synteettistä ruokaa: kalorittomia marjakeittoja (mitä mitä mitä), proteiinipatukoita, "mehuja" ilman mehua ja niin edelleen. Olisikohan tässä asiassa yhden ja saman isännän lehmät ojassa?

Lopuksi linkki järkyttävään tv-ohjelmaan, joka toimi kimmokkeena tälle paatokselle. Tiedän, tässä ohjelmassa mässäillään ällöttävyydellä ja tarkoituksella haetaan ääripäistä shokkiarvoltaan korkeita ilmiöitä, mutta silti. Jumbolanssit eivät ole mielikuvituksen tuotetta, vaan kohta kammottavaa arkipäivää länsimaisessa ajattelemattomuuden ja helppouden kulttuurissa.

Dieetit vaihtoon: näin Yhdysvalloissa! 

Päivänä menneenä törmäsin kommenttiin, jossa puolituttu henkilö valitteli ylipainoisen ihmisen vakuutuksensaannin hankaluutta Suomessa. Ko. henkilö ilmeisesti kaipasi sympatiaa asialleen, mutta itse olen toista mieltä. Avatkaapa tuo linkki ja katsokaa ensimmäinen 15 minuuttia. Nämä yhteiskunnan varoja törkeästi tuhlaavat ihmiset ovat aivan itse syypäitä tilaansa. Sen sijaan, että vingutaan vakuutusedustajalle painorasismista, pitäisi katsoa pitkään peiliin ja lähteä vaikka lenkille.

Tervetuloa syksy meille

Minusta ei oikein saa kevät- tai kesäihmistä tekemälläkään. Olen siitä kirjoittanut aiemminkin: keväällä kärsin tauotta valopäänsärystä ja kesällä muutun flegmaattiseksi ameebaksi elohopean kivutessa lähellekään kahtakymmentä. 


En malta odottaa sekavan kesän järjestäytymistä syksyn rutiineihin - kouluaamuihin ja harrastuksiin.

Hämärässä saunassa istuksiminen ja pimeällä pihanperällä tähdenlentojen tiirailu voittaa minkä tahansa kaukoitään suunnatun meditaatiomatkan.

Kuurupiilosilla :) - what do we have here?

Syksyn parhaimpaan antiin kuuluu tietysti metsässä rymyäminen. Voin helposti vetäistä aamusella, muun perheen vielä nukkuessa, kumisaappaat jalkaan ja hiippailla lähimetsään tarkastamaan sienisadon.











Tänä syksynä sienimetsäläisillä on ollut harmillisen tukalat oltavat lämpötilan kolkutellessa hellelukemia. Olemme kuitenkin onnistuneet varastamaan intiaanikesältä muutaman viileämmän aamutuokion. 

Jaksan intoilla villasukkien ensiinkaivamisesta ja uusista lapasista jo syyskuun ensimmäisillä viikoilla. Mielestäni talvi tulee aina liian myöhään ja koskaan ei voi olla iltaisin liian pimeää.
















Syksyllä herään eloon ja suorastaan loikkaan riemusta kun huomaan ensimmäisen yöpakkasen jäädyttäneen ruohikon ilahduttavan rapeaksi. Odotan elokuun pitkien viikkojen kääntymistä pimeiksi illoiksi, kesän luovuttamista ja ensimmäisiä keltaisia lehtiä.
 

Ruusupapu sinnittelee valoa kohti - Rose Bean hanging on, sticking to light

 ...sitäpaitsi syksy on erinomaisen hyvä tekosyy pesiä sohvan nurkkaan hyvän kirjan ja punaviinilasillisen kera.

--------------------------------------------------------------------
I simply love autumn, all the fuss about summer is finally gone and days fill in with safe routines. Nights get darker and my days of light-headache are gone. I feel live when it gets frosty in the mornings and it is quite natural for me to put on my rubber boots and go for a forest hike whilethe rest of my family is still fast asleep.

While red and yellow leaves are falling and flying around outside, it is cosy and warm inside and for me that is enough reason to hide in the sofa corner with a good book and a warm blanket.

Irtiottoja valmisruuasta

Kuten viimeksi lupasin, en aio enää valmiita välipalakeksejä kotiin kantaa. 

...ainakaan toistaiseksi. Nimittäin tähän versioon kuuluvat suklaarouheet ja pähkinämurut maksoivat enemmän kuin kaksi pakettia valmista tavaraa. Mikähän järki siinäkin on?

Totta, puhtaat ja tuoreet raaka-aineet maksavat jostain syystä huomattavasti paljon enemmän kuin eineshyllyn pöperöt. Euron maksalaatikollakin voi todistetusti elää, mutta omasta mielestäni jotain on pahasti vinksallaan tässä maailmassa, kun ihmiset on kapitalistisen ansaintalogiikan varjolla pakotettu täysin eroon luonnosta ja luonnonmukaisesta ruuasta lisäainehelvettiin.

Oma henkilökohtainen vakaumukseni on, että tämän päivän kansantaudit, masennukset, tarkkaavaisuuden häiriöt sekä moninaiset tuki-ja liikuntaelinsairaudet - puhumattakaan kakkostyypin diabeteksestä - olisi pitkälti hoidettavissa ruokavalion muutoksella.  Monellapa ei tähän ole tahtoa tai rahaa kukkarossaan. Ja faktahan on, että pitkälle prosessoitu hiilihydraatti energian ensisijaisena lähteenä aiheuttaa pahempaa riippuvuutta kuin alkoholi tai tupakka. 

Yhtä kaikki, meillä otettiin jälleen (kallis) askel kohti lisäaineettomaampaa elämää. 

 

Sekaan solahti 4dl vehnäjauhoja, 3dl kaurahiutaleita, 1 tl leivinjauhetta, 1 kananmuna, loraus auringonkukkaöljyä, 1,5dl hedelmäsokeria, 1 rkl hunajaa, suklaa- ja pähkinärouhetta. 

---------------------------------------------------------------------

As promised, I will not carry anymore junk-biscuits home from the store, instead I shall bake them myself.

Here is the result, enjoy :) 

Omavara paras vara

Vuorotteluvapaata suunnitellessanihan asetin itselleni muutamia tavoitteita. Eräs näistä oli mahdollisimman pitkälle viety omavaraisuus.

Tarkastellaan nyt hetki miten siinä on tähän mennessä onnistuttu.

Tajusin aika nopeasti, että porkkanoilla ei eletä. Ja jotta liha pakastimesta muuttuu oikeasti päivittäiseksi ravinnoksi, eikä jää ainoastaan idealistiseksi ajatukseksi pakastimen pohjalle, tarvitaan muutakin kuin hyvää tahtoa. Siispä otin avuksi ruokalistojen suunnittelun ja käytännöksi kaksi kauppapäivää per viikko.

Kauppalaskun varsinainen saldo nähtiin ensimmäisen kerran kuunvaihteessa, kun kokeilua oli takana kokonainen kalenterikuukausi. Totesimme, että ruokalaskumme on puolittunut ja vielä on tinkivaraa. Sovimme, että älyttömyyksiin ei mennä missään vaiheessa, mutta mukavuusalueelta pitää tulla pois edes hetkittäin. Tähän asti oikeastaan ei ole niin tarvinut tehdä, mutta muutamia muutoksia tälle kuulle tulee: ravintolapäiviä oli elokuussa kuusi, mielestäni ainakin kolme liikaa. Asetin myös tavoitteeksi, että ruokalasku on viikossa alle sata euroa. Mukaanlukien mahdolliset alkoholi virvoitusjuomat.

Mitä sieltä kaupasta meille kannetaan (nyt alan olla epävarma, kiinnostaako tämä ketään...)? Maitoa toistaiseksi. Tämä siksi, että en  ole ehtinyt saanut aikaiseksi sopia naapurin kanssa maidonhakukäytännöistä. Kissanruokaa, jugurttia, hedelmiä, jauhoja, mausteita, muroja (auts), juustoa, kahvia ja pesuainetta. Tämän lisäksi häpeillen tunnustan, että lapset ovat koukuttuneet valmiisiin välipalakekseihin. Tämä on myös parannuslistalla tässä kuussa: hedelmien rahtaaminen kaupasta, sekä murojen ja välipalakeksien kotiinkantaminen on typerää ja kallista. Näemme miten käy.

Lapset eivät ole vielä oikeastaan edes tajunneet, että jotain on muuttunut. Tämä varmasti johtuu siitä, että meillä on aina syöty yksinkertaisen hyvin. 

Tässä muutama maistiainen siitä, miten meillä syödään kun idea kohtaa toteutusvimman:

Hirvenlihapullia, kaupasta hankittu ainesosa korppujauho, mausteet ja kerma
Timjamilla maustettuja uunilohkoperunoita, kaupasta hankittu ainesosa oliiviöljy ja karkea merisuola
Suppilovahverokastike, kaupasta hankittu ainesosa kerma.

Hyötykäyttöön pääsi viime talvena vakuumipakattu ja valmiiksi jauhettu hirvenliha, perunannoston yhteydessä "jätteeksi" jääneet peukalonpäänkokoiset pikkuperunat ja syksyn auringossa sinnittelevä timjami, eilisen sieniretken laihat tulokset ja loistavan sipulisadon edustajat.

Ihanaa viikonloppua, syökää hyvin. Pus.

Syksyisiä herkkuja

Syksyn ja sadonkorjuun aikaan meillä on ainakin ajankohtaista kesäkurpistasadon hukkaaminen. Tuota rakastettavaa vihannesta tuli taas yli oman tarpeen ja kaipasinkin uusia reseptejä kokeiltavaksi.

Vaikka kesäkurpitsaa ei omasta takaa olisikaan, on se kaupasta hankittuna halpa raaka-aine, ja tämä moussaka maistuu myös lapsille.

Kesäkurpitsamoussaka:

n. 1kg kesäkurpitsaa 
pari sipulia
valkosipulia maun mukaan
paketillinen jauhelihaa
oliiviöljyä
tuoretta timjamia
suolaa
mustapippuria
tomaattimurskaa
juustoraastetta

Kesäkurpitsat pilkotaan omaa silmää miellyttävän kokoisiksi paloiksi. Suosittelen n. parin sentin kuutioita, koska pienempi koko vähentää kypsennysaikaa. Pilko sipulit ja valkosipuli. Valkosipulin voi luonnollisesti myös puristaa.

Kuullota sipulit öljyssä, wokkipannu tai isohko kasari lienee tähän paras vaihtoehto. Ruskista samassa välineessä jauheliha. Mausteet sekaan, jos timjamista ei pidä, sen voi korvata oreganolla.

Lisää kesäkurpitsalohkot ja tomaattimurska sekä pari desiä vettä. Anna hautua n. 10 minuuttia. Kesäkurpitsasta irtoaa aikalailla nestettä, joten sitä ei parane mennä lisäilemään yli määränsä vesihanasta.

Kaada koko komeus uunivuokaan, kuorruta juustolla. Uunissa moussaka saa olla 200 asteessa vartin verran, tai pidempään. Makuasia.

Huomionarvoista on, että valmis ruoka on parhaimmillaan vasta seuraavana päivänä.

Olen viimeaikoina innostunut jälleen kasvisruuasta (ja muuten tuon moussakankin voi mainiosti tehdä ilman lihaa korvaamalla jauheliha soijarouheella tai vaikka sienillä) ja koska olen suuri intialaisen makumaailman ystävä, kokeilin linssipataa. Nauttikaa.

Intialainen Dal-linssimuhennos

200g punaisia linssejä
n. 4rkl tomaattipyreetä
tuoretta chiliä tai chilijauhetta 
2,5cm pala inkivääriä
3 valkosipulin kynttä
1/4tl kurkumajauhetta
1rkl tuoretta korianteria
1rkl curryjauhetta

Pese linssit ja liota n. 15 min. Pilko chilit ja raasta inkivääri.
Kiehauta litra vettä ja lisää linssit, tomaattipyree, chilit, inkivääri, valkosipuli ja kurkumajauhe. Anna kiehua hiljalleen matalalla lämmöllä n. 30 min. Lisää suolaa maun mukaan. Poista hellalta ja sekoita vispilällä, tulee kivempi rakenne. Lisää korianterin lehdet ja curry, anna vetäytyä hetki.
 

Lomalla vapaalla

Olen tänään potenut omantunnontuskia lomailusta, siis joutenolosta vapaallani.

Selkä on ollut taas vaihteeksi todella kipeä, viiltävää hermosärkyä joka ei ota asettuakseen. En halua syödä vahvoja särkylääkkeitä niiden riippuvuutta aiheuttavan sivuvaikutuksen vuoksi, mutta kohta on pakko niinkin tehdä. Hierojalle en uskalla mennä, koska uskon sen vain pahentavan tilannetta. Katsellaan mihin tämä kehittyy. Kipu lähtee niskasta ja vihloo sormenpäihin saakka. Aivan kuin joku olisi tehnyt viillot sormenpäihini, kaivanut sieltä hermopäät esiin ja nyt venyttämällä kerii hermoa liian tiukalle.

Olen nukkunut huonosti ja ollut muutenkin kärttyinen.

Aamulla laahustin keittiöön jossa aviomieheni minulle totesi, että onneksi ei ole pakko mennä töihin tai tehdä mitään muutakaan jos nyt juuri ei kulje.

Mikä oivallus. Kokeilin siis tänään joutenoloa. Vein kirpputorille kuitenkin ensin ne valmiiksi lajitellut ja hinnoitellut tavarat, kuten lupasin. Sitten suuntasin lounaalle - oikein ravintolaan. Siellä iski huono omatunto. Väkisin olisi pitänyt olla kotona vaikka tiskaamassa, en saanut annettua periksi ja kipaistua kirjastoon hakemaan löhökirjaa, vaan kiirehdin kotiin ja siivosin keittiön. Katumusharjoituksen ominaisuudessa myös tein lapsille mausteisia omenapannukakkuja ja päivälliseksi pitsaa. 

En vielä ole oivaltanut, mikä olisi voinut mennä pieleen, jos vain olisin antanut olla. Nyt iltasella sitten maksan korotettua hintaa päivän sykkimisestä. Pienet sille.

Syksy on tullut tai ainakin tuloillaan, ja se on hyvä se.
En ole koskaan ollut varsinaisesti kesäihminen, syksy on mielestäni vuodenajoista paras. Rakastan pimeneviä iltoja, kirpeitä aamuja, usvaa peltojen yllä ja sadonkorjuuta tietenkin. Odotan ensimmäistä retkeä puuvajaan, ensimmäisiä leivinuunileipiä ja kunnon rankkasateita ja vielä niitä hallaöitäkin. Tänään sytyttelin kynttilöitä lasten nukkumaanmenon jälkeen ihan omaksi ilokseni.

Vauvauutisiakin kuuluu lähipiiristä, se on aina ihanaa. Pienenpientä haikeuttahan se minussa aiheuttaa, kun omat ovat jo isoja ja meillä lapsiluku täynnä. Täydestä sydämest silti toivotan kaikkea hyvää tälle perheelle, ennen kuin huomaattekaan, se pikkuinen rymistelee maailmaan ja mitään kyselemättä muuttaa ihan kaiken. Siis ihan kaiken. Siihen ei ole kukaan koskaan valmis.

Koulukuljetuksista, v.2.0

Päätin jo, etten koulukuljetusasiaan enää kajoa, mutta tilanne käy niin hilpeäksi, että eihän tämän vain voi antaa olla.

Prepare for takeoff.

Tiistai, koulunaloituspäivä, meni loistavasti. Taksit olivat ajallaan pihatien päässä ja lapset palautuivat vielä kotiinkin.

Ehdimme jo huokaista helpotuksesta, että näinköhän kaikki sujuu kuten pitääkin.

Olin kyllä aamupäivästä kaffepöydän äärellä kuunnellut isoilla korvillani juoruntynkää siitä, että muualla maakunnassa eivät kuljetukset ole toimineet kuten pitää, ja että mahdollisesti kuljetussopimuksetkin ovat taksiyrittäjien kanssa avoinna, liittyen tähän aikataulusirkukseen.

Päätin siis iltasella hieman vierailla internetin ihmeellisessä maailmassa.

Ensin kävin tutkimassa Loimaan Kaupungin sivuilta koulutuslautakunnan kokouspyötäkirjat. Niistä kävi hyvin yksiselitteisesti ilmi, että koululautakunnan kokouksessa 23.6 on päätetty käyttää Procomp Oy:n tarjoamaa kuljetusoptimointipalvelua, ja että taksiyrittäjät on valittu tarjouksen jättäneiden toimijoiden keskuudesta.

Epäselväksi jäi se, onko taksiyrittäjät sitoutettu tajouspyynnössä toteuttamaan optimointipalvelun tuloksena saatua reittisuunnitelmaa. Pöytäkirjassa todetaan, että lopulliset koulureitit suunnitellaan yhdessä yrittäjien kanssa. 

Noinkohan oli? Olen nyt keskustellut kolmen taksiyrittäjän kanssa ja heidän yhteinen näkökantansa oli, että heitä ei ole kuunneltu.

Itse Procomp Oy saa ainakin google-haun perusteella puhtaat paperit. Sertifikaatteja ja todistuksia on palvelun toimivuudesta. Heidän sivuillaan kyllä pisti silmään se, että optimointipaketteja on eri tasoisia. Lähtien "lataa tästä itsellesi ilmainen opas koulukyytien suunnitteluun"- palvelusta aina avaimet käteen - optimointiin.

Loimaan Lehti osasi kertoa, että palvelu on maksanut Loimaalle n. 5000-6000 euroa. Sen on aika pieni rahasumma palkitun ohjelmistotalon tekemästä työstä.

(Nyt menee spekuloinnin puolelle, että tästä eteenpäin lukeminen omalla vastuulla.) 

Tästä heräsikin mieleni sopukoissa kysymys, että onkohan nyt säästetty väärässä paikassa? Otetaanpa esimerkki.

Sekä Loimaan Lehti, että koululautakunnan pöytäkirja tiesivät kertoa, että Procomp Oy:lle on toimitettu reittisuunnitelman aikaansaamiseksi tietoja oppilaiden koulun aloitusajoista, lopetusajoista ja kyytiinnousupaikoista. Eli siis suomeksi joitakin muuttujia sähköisessä muodossa. Jos nämä tiedot on mekaanisesti luettu ohjelmanpätkän läpi, voidaan palvelua verrata esim. Google Translate-palveluun. Ja me kaikki tiedämme miten hienosti se toimii.

Kyllä, saat osviittaa siitä, mitä esim. vieraskielinen verkkosivu pitää sisällään, mutta et voi käyttää sitä kääntämään tärkeää sähköpostia, koska väärinymmärryksen riski on suuri.

Eli yritän tässä spekuloida ajatuksella, että säästämisen ilosta kaupunki on ostanut ohjelmalisenssin ilman asiantuntijatyötä. Suomeksi: käytetty konetta ja automatiikka ilman tutkivaa, tarkastavaa ja tulkitsevaa ihmissilmää.

Voi olla, että olen väärässä.

No entäs se seuraava päivä?

Niin. Tosiaan meidän perheelle ilmoitettiin kuljetusaikataulut tiistain osalta torstai iltapäivällä. Kuulin myöhemmin, että näin ei ollut ihan kaikkien kuntalaisten laita. Kuulin myös poikani opettajalta, että kaupungin kansliaan ei saanut yhteyttä kahteen päivään, koska kaikki linjat olivat varattuina. 

Surprise...

Loimaan Lehden mukaan koululaiset saavat kuljetusaikataulut mukaansa koululta ensimmäisenä päivänä. Selvä.

No mepä emme saaneet, lähikoulusta. Pojan taksikuski soitti tiistai-illalla myöhään, että hän tulee hakemaan 7.40. Hyvä homma, vaikka ei taida taksikuskin toimenkuvaan kuulua. Kiitos hänelle välittämisestä.

Näin ollen, informaation puuttuessa päätin, että valmistan tyttäreni lähtemään kouluun samaan aikaan kuin tiistaina, eli 8.05.

Koittaa ilta, koittaa aamu ja on keskiviikko, kello 7.35.

Laitan pojan ulos sateenvarjon kera odottamaan taksia. Kohta pihaan kurvaakin auto, ja poika hyppää kyytiin. Huokaisen ja käyn laittamassa juuri vaatteita niskaansa kiskovalle tyttärelleni aamupalaa.

Samassa koira haukkuu terassilla ja huomaan ikkunasta, että pihaan kaartaa taksi. Manaan mielessäni, että nytkö sitä tyttöä tullaan jo hakemaan.

Menen pihalle ja siellä onkin pojan taksikuski. Missä poika on? Meni toiseen taksiin.

Nyt on ehkä syytä kertoa, että taksikuskit ovat molemmat vieraita ja lisäksi lapseni kärsii hahmotushäiriöstä, eli vaikka kuski tai auto olisi kuinka tuttu, ei se paljon häntä tilanteessa auta.

Kiroilemme kuskin kanssa hetken, soitetaan toiselle taksiyrittäjälle ja todetaan, että onneksi "väärä taksi" on mennyt naapuriin, eli tulee takaisin hetken kuluttua.

Nappaan siis pojan väärästä taksista pois ja lähetän omassa taksissaan Turkuun. Kiireeksi vetää aikataulun, mutta ei se ole kuskien eikä pojan syy. Ei tässä jäniksen selässä olla.

Kysyn tältä "väärältä" kuskilta, että tulitko meidän tyttöä hakemaan. Juu, tuli hän. Pahoittelen, että eipä meillä olla lähtökunnossa, kun ei tiedetty moneltako tullaan hakemaan, että hoidetaan hänet itse tänään kouluun. 

Tämäkin kuski on turhautunut, eipä ole muutkaan vanhemmat olleet selvillä siitä, milloin lapsia haetaan ja kaiken kukkuraksi taksikuskille on annettu osoite, jossa ei edes asu ketään.

Ei ole todellista.

Vaan kuinkas sitten kävikään ja mitä tähän sanoo koulu?

Vien tietysti ekaluokkalaisen itse koululle. Koulun pihalla törmään  valvojaan, jolta kysyn, onko heille jo toimitettu kuljetusaikatauluja ja kerron parilla sanalla tästä aamun tapauksesta. Valvoja ei osaa sanoa, mutta onneksi rehtori on paikalla. Eikun hänen puheilleen.

Eivät ole saaneet aikatauluja ja kuulen, että eilinen ei kuitenkaan mennyt niin putkeen kuin kuvittelin, kylän oma, tuttu taksikuski oli hyvää hyvyyttään kuljettanut kaikki lapset ensimmäisenä päivänä koulusta kotiin, koska takseja ei ollut tullut hakemaan lapsia. Mitä hittoa? 
Lisäksi rehtori sanoo, että niin, tämä keskiviikkohan onkin vasta virallisesti ensimmäinen taksipäivä.

Hetkinen.

Koulu alkoi tiistaina.

Meillä ainakin seisoi taksi aamulla tienpäässä, siis tiistaina, joka ei ollut vielä taksipäivä.

Oikeasti. Jännän äärellä olemme jälleen.

Muutama avoin kysymys olisi kaupungille:
1. Olisiko ollut mahdollista aloittaa kuljetuspalvelujen suunnittelu hieman aikaisemmin kuin nyt tehtiin?
2. Onko kaupungilla ollut minkäänlaista suunnitelmaa näin radikaalin muutoksen läpiviemiseksi?
3. Onko kaupungilla missään vaiheessa tehty minkäänlaista, edes alustavaa tai auttavaa viestintäsuunnitelmaa tai kartoitettu riskejä ja mietitty niille korjaavat toimenpiteet?

Valitettavasti veikkaan, että vastaus kysymyksiin on ei.
 

Loimaa, kiihtymisvaara

...eli tarina siitä, miten kunta hoitaa mallikkaasti koulun aloituspuuhat

Nyt perjantaina, 9.8 klo 14.30 tilanne on se, että minä en tiedä kuka, milloin ja mistä tulee hakemaan lapseni kouluun, jonka siis pitäisi alkaa tiistaina 13.8.

Kanssani asiaa jännittävät lähikouluun ykkösluokalle menevä tyttäreni, sekä puoleksi vuodeksi nivelluokalle Turun Kiinanmyllyn sairaalakouluun sijoittuva erityispoikani.

Aloitetaan hiukan kauempaa, lähihistorian reunamilta:

Loimaalla on puhuttu kouluista aina. Pikkukoulujen lakkauttamisesta, yhtenäiskouluista, kuntaliitosten mukanaan tuomista uudistuksista ja nyt viimeisen vuoden aikana sisäilmaongelmista.

Yhteistä kaikelle tälle puheelle on kuntalaisten yleinen tyytymättömyys.

Kuten kaikessa nykyään, säästöjä pitää saada aikaan. Kuntalaisille tilanne näyttäytyy sekavana ja käsittämättömänä. Päätökset sanellaan ylhäältä ja ne runnotaan läpi ennätysnopeassa tahdissa ketään kuulematta. Tiedottaminen on hidasta ja kuulijaa aliarvioivaa. Päätöksenteko ei ole läpinäkyvää, konkreettisia kustannuslaskelmia ei löydy mistään ja sunnitelmallisuus... mitä se on?

Tuntuu kuin viimeiset viisi vuotta olisi hypätty jatkuvalla syötöllä ojasta allikkoon ja vielä syvempään kuramonttuun. Nyt siellä ollaan niin syvällä, ettei sinne tunnu päivänvalo paistavan.

Kojonkulman lähikoulu korjattiin. Osin. Mitä vielä korjataan ja koska, noh, se ei tunnu olevan kenellekään selvillä. 

Hirvikosken koulu on nyt päärakennuksen osalta suljettu, koska se todettiin terveydelle haitalliseksi opiskelupaikaksi. Lapset ja aikuiset ovat kärsineet terveysongelmista jo pitkään. Omakohtaista kokemustakin asiasta on: pojan jatkuva nuha, tukkoisuus, nenäverenvuodot. Ja kaikki katosivat kuin salaman iskusta kahden lomaviikon jälkeen. Lääkäreitä nähtiin useampi kuin yksi, jännästi kukaan ei suostunut näkemään syy-yhteyttä todennetun sisäilmaongelman kanssa. 

Nyt huomattiin, että meillähän on täällä Suur-Loimaalla yksi yläaste liikaa. Eli sitä lopettamaan. Mutta miten ja mistä?
Hirvikosken koulun ollessa kiinni, ala-asteelaiset hajaannutetaan pitkin taajamaa. Suljetaanko vierestä nyt sitten se isolla rahalla remontoitu Opintien koulu, jonka yhteyteen piti ymmärtääkseni rakentaa se yhtenäiskoulu? Siitä oli jo päätöskin? Mutta sitten loppuivat rahat jälleen kerran, niinkö?

Taisin pudota kärryiltä jo tovi sitten.

Alastaron yläaste on toinen vaihtoehto suljettavien listalla, mutta varmasti on jossain kuntaliitoksen myrskyissä tehty lupaus Alastarolaisille, että heiltä ei yläastetta viedä. Ymmärrän heidänkin näkökantansa.

Kaikkea ei voi tietenkään saada, mutta tämä koulusekoilu näyttää entistä enemmän kallistuvan siihen suuntaan, että kukaan ei saa mitään.

Jännityksellä jäämme odottamaan uusia päätöksiä, jotka kumoavat ne vanhat. 

...mutta niistä koulukyydeistä, tai niiden olemattomuudesta:

Herran vuonna 2013 koulut aloitetaan jännittämällä. Ensimmäistä kertaa kaupunki on käyttänyt koulutaksikyytien suunnittelemiseen kolmatta osapuolta, Oululaista konsulttiyritystä, jotka hienolla tietokonemallilla laskevat sekunnin tarkkuudella koululaisillle ja heitä kuljettaville takseille optimaalisimman reitin.
Kyseessä on ensimmäistä kertaa toteutettava kokeilu, joten annetaan puolet sohlaamisesta anteeksi. Jäljelle jää noin kahden kuukauden verran palkatonta kotityötä kunnanisille.

Älyttömintä tässä vanhemman näkökulmasta oli se, että tästä hienosta tietokonemallista ja konsulttiyrityksestä ei kerrottu vanhemmille missään vaiheessa mitään, siis ennen kuin kaiken luultiin olevan valmista. Itseäni ainakin häiritsee melko mojovasti se, että minulle tiedottamatta lapseni osoitetiedot jaellaan kolmannen osapuolen käyttöön. No se on henkilökohtainen mielipaha.

Tilanne on kuitenkin nyt konkreettisesti se, että virastotunteja (ma-pe,8-16) ennen koulun alkua on jäljellä alle 10. Minä, tyttäreni tai poikani emme tiedä, millä kouluun tiistaina mennään.

Luin paikallislehden artikkelista, sivulauseesta tiedonripauksen, että kuljetusoppilaat saavat ensimmäisenä koulupäivänä mukaansa kuljetusaikataulun. Tästä päättelen, että minun tulee itse kuljettaa lapseni kouluun.

Selvä. 

Siis ekaluokkalaisen, lähikouluun menijän osalta.

Kuitenkin.

Kuten sanottu, satuin sattumalta lukemaan ko. tekstin paikallislehdestä. Kotiin ei ole tullut kunnan tai koulun taholta minkäänlaista tiedotetta. Kaupungin verkkosivuilla ei asiasta ole sanallakaan mainintaa. Eli olen täysin olettamuksen varassa.

Plus olen kotona tämän vuoden ja minun on helppo hoitaa ekaluokkalaiseni kouluun. Kaikilla ei ole tätä mahdollisuutta.

Josta päästäänkin näppärästi Turun koululaiseemme. En tiedä myöskään hänen osaltaan kuka hakee, mistä hakee ja milloin hakee. Oletan, että haku tapahtuisi n. klo 7-7.30 välillä. En tiedä.

Jos jokin taho olettaa, että kuljetan lapsen itse Turkuun, se taho erehtyy. Tähän on kaksi syytä. Ensimmäinen on ekaluokkalaiseni ja toinen on periaate.

Olen joka hemmetin vuosi itse joutunut soittelemaan kaupungin kansliaan saadakseni selville lapseni koulukyydin järjestymisen. Nyt se riitti. Tapasin sivistystoimenjohtajan heinäkuussa ja hän vakuutti minulle kyydin olevan kunnossa. Se saa hemmetti vieköön riittää.

Tästä karmeudesta on vielä jätetty ulkopuolelle se pohdinta, että kyseessä on tosiaan erityislapsi, jonka arjen sujumiselle on äärimmäisen tärkeää rutiinit. Siis tieto siitä, mitä tulee tapahtumaan. 

Entäs ne opettajat?

Satuin törmäämään kaupassa tuttuun opettajaan. Kysäisin lomautuksista. 

Todentotta! Meillä opettajat ovat säästöjen nimissä lomautettuina arkipäivät välittömästi ennen koulun alkua! 

Tämä opettaja melko surulliseen sävyyn totesi, että kyllä kyllästyttää nämä kaupungin sekoilut. Lapsille sitä ei saa näyttää tietenkään, mutta harmittaa, koska on sellainen olo, että heitä opettajia ei tarvita. 

Tiedätkö mitä. Tunnen tuskasi. 
Meillä kuntalaisillakin on sellainen olo, että meitä ei tarvita. Me olemme päättäjien pahimpia vihollisia. Inhottavia, vaativia loisia.