Koulukyytien talviaika, kolmas tuleminen

Halleluja! Tuskin puoli vuorokautta ehti kulua siitä, kun kollegani viattomasti tiedusteli kuulumistenvaihdon yhteydessä miten koulukyydit toimivat, kun Loimaan Kaupunki ja koulukuljetukset yllättivät jälleen.

Tällä kertaa reppuvihko kantoi koteihin seuraavanlaisen ilosanoman: "Koulukyydit siirtyvät talviaikaan ja lapsenne noudetaan perjantaista 1.11 alkaen 10 minuuttia aikaisemmin."

Hirveän kivaa ja ihanaa, että kaupunki meitä näin ajattelee (vai olisikohan tämänkin ajatuksen takana mystinen ja paljon parjattu "Oululainen konsulttifirma") ja lasten turvallisuutta lähes kyynelsilmin varmistaa.

 Paitsi... (aina tulee se paitsi)

...reitillä ei ole ensimmäistäkään pätkää, jolla kesäisin voisi ajella yli 80km/h.  Okei. Jätetään kelivaraa, eikös vain. Hyvä juttu.

Mutta... (tämäkin tulee lähes poikkeuksetta)
...meidän tyttäremme on kuljetussuunnitelman mukaan viimeinen pikkupiika, jonka taksi poimii kyytiinsä ennen koululle kurvausta. Eli jos tämä 10 minuutin aikaistus koskee kaikkia lapsia, missä se kelivara on? Minun logiikallani (jonka myönnän välillä ontuvan) tasainen 10 minuuttia aikaisemmin jokaiselta pysäkiltä lähteminen ei tuo minkäänlaista hidastusta taksin kulkuun. Lapset vain ovat 10 minuuttia aiemmin koululla.

Ellei sitten käy näin (ei kai sentään), että nyt jo sekalaisen aikataulukauhistuksen päälle tyttäreni odottaa tämänhetkisen, aikatauluissa ilmoitettuun hakuaikaan kohdistuvan, +-10 minuutin poikkeaman lisäksi jotakin viiden (5) ja kolmenkymmenen (30) minuutin väliltä? Siis sitä taksia odottaa. Kun hommahan menee näin: oppilaan tehtävä on olla hyvissä ajoin (n.5 minuuttia) ennen ilmoitettua hakuajankohtaa valmiina nousemaan kyytiin. 

Eli.

Taksin ilmoitettu hakuaika on 7.57. Kesäaikaa. Tytön tulee olla valmiina 7.52. Viimeistään. Kokemus on opettanut, että yleensä taksi kurvaa pihaan jo 7.45 - mutta voi tulla vasta 8.05, jolloin olemme tönöttäneet pihalla keskimäärin 22 minuuttia. Sisällä odottaminen ei käy, koska taksi lähtee välittömästi pihasta, ellei mukulaa näy. Tämä huolimatta siitä, onko taksi itse ilmoitetussa aikataulussa vai ei.

Noniin. Lisätään yhtälöön talviaika. Sama aikataulu, mutta nyt siis taksin pitäisi hakea 7.47 ja meidän olla pihalla 7.42. Jos talviaika on turha ja taksi suhaa reittinsä oletetussa määräajassa, se voi olla jo meillä 7.30. Ja tähän meidän on valmistauduttava - kantapään kautta. MUTTA! Jos talvikeli aiheuttaa hidasteita matkan varrelle, taksihan on kaiken logiikan mukaan hakemassa reitin viimeistä lasta kyytiin normaalin kesäajan mukaisesti, eli 7.57-8.05, ja kun me olemme odottaneet taksia jo 7.30 alkaen, pönötysajaksi muodostuu joka päivä keskimäärin puoli tuntia.

Ja tosiaan, hyvissä ajoin onneksi ilmoittivat muutoksista hakuaikatauluihin, pisteet siitä.

Edelleenkään sivistystoimemme suuressa viisaudessaan ei ole saanut jo elokuussa luvattua (kahden viikon päästä tulee, varpisti) optimointia tehtyä. Ei Konsulttien kanssa, taksikuksien kanssa, opinnäytetyötä tekevän opiskelijan kanssa tai edes oman päänsä sisällä.

Annan periksi.

Laitoin kouluun viestin, että vien tyttäreni tästä eteenpäin aamuisin kouluun. Määräämättömän ajan. Kuten aiemmin olen todennut - onneksi minulla on tähän mahdollisuus. (Verorahoja tässä ei edelleenkään säästy, että ei kannata siellä vielä tuuletella, ja kaikkein vähiten säästyvät minun rahani)

Koululle laitoin asiasta viestin, koska meillä vanhemmilla ei vieläkään ole taksikuskien nimiä tai yhteystietoja! Mitä hullua! Koululta tuli syyskuun alussa huvittava ohjeistus: "Vanhempien toivotaan olevan kuljetusasioissa, esimerkiksi lapsen sairastuttua, suoraan yhteydessä kuljetusyrittäjiin. Yhteystiedot nn ja nn. Tosin muitakin kuljettajia on, joiden yhteystietoja koulullakaan ei ole."

Sen verran olen taas paskapää, että aivan varmasti en soittele kaupungille omaan laskuuni ja asioita selvitä. Arvatkoon sitten vaikka, että tuleeko tyttö taksin kyydillä vai ei, niin mekin ollemme tässä arvailujen varassa olleet viimeiset kolme kuukautta.

---------------------------------------------------------------------
Still not happy with shcoolbus / taxi service. Unbelievable how things can be done so badly and without any common sense. So on the other hand I keep banging my head against the wall and write these angry statements - an on the other I give up and start driving my kid to school every morning by my self. That is how my tax money is being used. Way to go! Keep up the good work!

Piirakkapäivä :)

Päästin sisäisen marttani temmeltämään vapaasti ja ilman rajoitteita osallistumalla karjalanpiirakkakurssille. Pitkään pelätty ja kammoksuttu piirakka on nyt selätetty, ja vaikka rypytyksen salat eivät vielä täysin minulle valjenneetkaan, uskallan jo luvata näitä herkkuja meillä leivottavan jatkossa säännöllisesti.

Tosin piirakat taitavat kuulua samaan talviruokakastiin kuin ruisleipäkin, en suostu tekemään perinneruokaa sähköuunissa ja leivinuunin lämmittäminen kesähelteillä on itsemurha.

Joka tapauksessa lähdin keskiviikkoiseen iltahämärään kainalossani nelisenkymmentä uunituoretta riisipiirakkaa - ja omahyväinen virne naamallani. Hähä.
'

Omatekoisia piirakoita - hand made Karelian Pies :)

Muuten meillä on otettu kohtuullisen rennosti, vai mitä mieltä olette?

Miksi päkittää itsensä hengiltä, talvi on täällä kohta taas kuitenkin? Why bother? There will be snow again...eventually.

Päiväuniaika on paras aika - it´s always good time to take a nap

---------------------------------------------------------------------
So I challenged myself with Karelian Pies but otherwise it has been quite relaxing.

Maanantaiaamuja...

...eli ajatuksia aikaansaannoksista, juoksemisesta ja itsekseen valmistuvan pastakastikkeen ohje.

Kuminauhan pätkää metsästettiin meillä taas kerran, kun vanhemmalle lapselle oli ostettu uusia vaatteita. Tämä on onneksensa saanut suvussamme miespuolisille henkilöille ominaisen geenistön ja näin ollen kasvaa mittaa vain vertikaalisessa ulottuvuudessa. 

Kuminauhaa ei sillä kertaa löytynyt, mutta löytyi villatakin tekele. Se sitten taas oli lojunut lankakorin pohjalla jo yli vuoden, sillä innokkaan valmistusprosessin kalkkiviivoilla valmistaja huomasi koon menneen pieleen kolmella pykälällä. Sen verran suuritöisestä hommasta oli kyse, etten kestänyt katsoakaan toista hihaa uupuvaa villatakkia moneen kuukauteen, vaan hautasin sen odottamaan uutta inspiraatiota (tai noin kolmeakymmentä lisäkiloa, jotka epäilemättä lymyävät nurkan takana tulevaisuuttani ilahduttamassa). Olen muuten muullakin tavoin tätä tyyppiä: en ole tähän mennessä kyennyt avaamaan painatuksen jälkeen graduanikaan. Ja siitä on sentään jo yli kolme vuotta. Hy fan.

Nojoo. Onneksi perheessä on vikkelät pikkusormet, jotka innosta täristen luvan saatuaan purkivat virkkausketjua ja villatakki muuttui ennätysvauhtia entiseksi. Tästä rohkaistuneena kaivoin koukun käsiini ja ryhdyin tekemään torkkupeittoa. 

Josta viikkoa myöhemmin päikkäröinnin ilo vähintään kaksinkertaistui.

Kaksi kertaa aiemmin aloitettu juoksuharrastus alkaa myös ottaa vihdoin ensimmäisiä haparoivia askeleitaan kohti onnistumista. Olen ylittänyt kivuliaan kymmenen minuutin "lyhtypylväältä toiselle"-vaiheen ja onnekseni olen havainnut juoksun voivan olla muutakin kuin ainoastaan paskamaista räpellystä. Nyt liikutaan muutamina hetkinä jo asteikon "ainoastaan vähän tuskallista" - skaalalla.

Koska yksityiselämässänikin olen a) tarkoitushakuinen ja b) äärimmäisen kilpailuhenkinen, aloin etsiä syvempää merkitystä tälle itsensä rääkkäämiselle. Löysin nollasta puolimaratoonille - ohjelman. 

Ilokseni huomasin, että kolmenkymmenen viikon ohjelmasta sain hypätä alusta kolme viikkoa pois, sillä kuntoni kestää aloittamisen viikosta neljä. Laiha lohtu sekin.

Sitä en mene vielä sanomaan kestääkö innostus jäljellä olevaa kahtakymmentä kuutta viikkoa ja ollaanko sen jälkeen puolimaraton-kunnossa. Se selvinnee huhtikuun puolessa välissä. Vaihtoehdot pikaisen googlettamisen jälkeen ovat Kaukjärven kierros toukokuun alussa tai Helsinki City Run. 

Ilmoittautuminen on molempiin jo alkanut. Mikä teitä juoksijoita vaivaa? Säästän omani helmikuulle. Silloin lienee selvillä onko motivaatio kantanut.

Pikkukäsille löytyi tekemistä pimenevään perjantai-iltaan. Koristreenit takana ja kaamea nälkä. Suklaamuffinsseja ja pastaa oli tilaus. Päädyttiin kasvispastaan, tomaattia ja fetaa. Pullea paprika vielä kylkeen ja tujaus chiliä - voila.

Maailman helpoin pastasoossi syntyy siis näin:

Tölkki tomaattimurskaa, valkosipulin kynsi, oliiviöljyä, fetapaketti, paprika, chili, suolaa ja mustapippuria.

1. kaada tomaattimurska uunivuokaan
2. pilko paprikat ja chili, kumoa uunivuokaan
3. kuori ja murskaa valkosipuli, tömäytä edellisten sekaan samaiseen uunivuokaan
4. lisää suolaa, pippuria ja loraus oliiviöljyä
5. murra feta soosin sekaan
6. paista uunissa 175 asteessa n. 45 min
7. lorvaile sohvalla punaviinilasin kanssa
8. sammuta uunista virta ja anna soosin vetäytyä
9. keitä valitsemasi pasta pussin ohjeen mukaan
10. haali perhe kasaan ja nauti

Helppoa, hyvää ja terveellistä.  

---------------------------------------------------------------------
Monday morning started with serious thoughts about food, running and crocheting.
Running seems to be easier day by day and I am finally starting to hope this feeling will last. (i.e. I have experienced other feelings than only pain during my runs...)
I am also falling more deeply into vegetarian diet, now it was pasta with tomato-paprika and feta-cheese sauce. 

My two-year crochet-project got a new life as a blanket (formerly known as three size too large cardigan). Napping is seriously fun now.

Vanhan tavaran kahmija

Huomenissa koittaa taas romunhaalijan jouluaatto, sillä suuntaan kummitätini kanssa pääkaupunkiseudun kirpputorien vilskeeseen.

Sormia oikein jo syhyttää, millaisia aarteita sieltä kotiin kannankaan.
Tosin eräskin perheenjäsen voisi esittää eriävän mielipiteen haalimani tavaran aarrearvosta. Minulle tuossa jo eräänä iltana, ikäänkuin ohimennen kerrottiin tarinaa tuttavasta, jonka kirpputorivillitys on hiukan ryöstäytynyt käsistä. En suostunut tai suostu tajuamaan vihjettä.

Olen aiemminkin julkaissut kuvia löydöistäni, tässä kaksi viimeaikojen suosikkikohdetta.

Emalivati oli huippulöytö lähikirppikseltä, en tiedä  miksi, mutta jotenkin tässä vaan tulee parempaa ruokaa laitettua.

Appelsiinilaatikko on aarre muutaman vuoden takaa, mieheni isänäidin ullakolta kohnattu helmi.

Kaffepannu tarttui lasten käsiin ojanvarrelta, jonne sen joku oli viskannut. 

Hyvää viikonloppua itse kullekin säädylle, tehkää hyviä löytöjä :) 


---------------------------------------------------------------------
Pictures of some of my favorite items at home. It is a wonder, why I keep falling in love with this old stuff. 
Have a wonderful weekend everyone!

Päättömät kanat

Kalenteria vilkaisemalla huomaa, että syksystä on jo hujahtanut ohi iso siivu, vaikkei ulkosalla vielä siltä tunnukaan.

Olen nyt ollut kotona hiukan yli kaksi kuukautta ja vielä en ikävöi töihin lainkaan.

Tiistaina kanarouvat päättivät maallisen taivalluksensa ja kuoputtelevat nyt vehreämmillä kasvimailla. Uskon, että saivat meillä hyvän jatkoajan elämälleen ja sen jäljestä kivuttoman lopun.

Pikkufarmarihan oli jo useamman viikon ehtinyt kysellä koska kanat teurastetaan. Oli kovin kiinnostunut päättömän kanan juoksemishuhun todenperäisyydestä. Teurastimme "aikuisten kesken" seitsemästä kanasta viisi, jonka jälkeen kävin kysäisemässä pikkuemännältä, että haluaako tulla ihmettelemään jäljellä olevaa kahta. Halusihan tuo.

Itse toimenpide ei pikkumimmiä kauhistuttanut - aivan varmasti löytyy niitäkin henkilöitä, jotka tällä sekunnilla kirjautuvat sosiaaliviraston nimettömien vihjeiden lastensuojeluilmoitusosaston kuumalle linjalle ja katsovat minut ja mieheni sopimattomiksi kasvattajiksi. Meillä on kuitenkin lapsilla ollut aina selvät sävelet sen suhteen mistä ruoka tulee. Tähän perheeseen se ei tule Prisman kylmätiskiltä, vaan luonnosta: lahtivajalta tai tässä tapauksessa kotipihalle pystytetyltä teuraspölkyltä.

Viimeistä kanaa kuitenkin silitteli pitkään ja munista kiittäessä tuli se itkukin. Kanaton elämä ei tuntunutkaan yhtäkkiä hyvältä ajatukselta. Kanoja surimme illan ajan ja seuraavana päivänä jo suunnittelimme tulevaa kevättä ja uusia kanoja.

Tiput rivissä

 Illan vierähtäessä tiput kynittiin ja siivottiin, koska kyllä, meillä nämä myös syödään.

...tosin tuo syömispuoli vaatinee hieman hiomista, sillä ensimmäisen luomu-uunikanan tuoksu oli ainoa kehuttava asia lopputuloksesta.

Netti pursuilee ohjeita broilerin valmistukseen, mutta luomukanoista on juttua vain vähän. Olisi pitänyt uskoa niitä vähiä juttuja. Nimittäin vapaana kasvaneilla luomukanoilla on lihaksia, ei vain vähäsyistä ja rasvaista lihaa, johon me broileria napaamme kiskoneet ihmisyksilöt olemme tottuneet. Kokeilleena voin suositella nettikokkien ohjetta keittää kana ja tehdä siitä kastiketta tai piirasta.  

Kun tosiaan tuo luomukana oli suorastaan pahaa (ainakin uunissa valmistettuna), käännyin väliaikaisesti teollisesti tuotetun broilerin kannattajaksi, kunnes aivoihini syttyi syvällisempi ajatus siitä, että miksi kanaa pitää syödä, jos se ei ole hyvää.

Kana on luonnostaan kannibaali, kaikkiruokainen jätemylly ja en oikeastaan edes halua tietää, mitä teollisille broilereille kasvattamoissa syötetään. Jotenkin uskoisin, että tarjolla ei ole kauraa ja kaalinpäitä. 

Jätän jokaisen oman pohdinnan varaan kanan syömisen jatkamisen, mutta uskoisin omalta kohdaltani broilerbileiden olevan toistaiseksi ohi.

En ole asiaa sen kummemmin pohtinut ennen tätä tajuntaa lajentavaa huomiotani siitä, että luonnossa kasvanut kana on pahaa. Ajattelin sitten hieman tonkia sitä, miksi teollisesti kasvatettu broileri taas on hyvää. Olin aivan varma, että taustalta löytyy vaikka minkälaisia peikkoja - geenimuunneltua ravintoa ja kaksipäisiä kanaemoja.

Väärin.

Animalia ja muut aatteellisesti kaikkeamuutakuinneutraalit tahot antavat mielellään melkolailla paskamaisen kuvan broilerintuotannosta. Broileryhdistys taas tietysti maalailee auringonvärisiä kuvia hymyilevistä kasvattajista pikku tipusia silittelemässä. 

Aika siis kaivaa mahdollisimman neutraali ja kylmiä säädöksiä sisältävä opus esiin. Apuun marssi Evira ja vastuullinen broilerintuotanto.

Suomessa broilerit tuotetaan sopimustiloilla, jotka siis ovat sitoutuneet noudattamaan kansallisia säädöksiä koskien broilertuotantoa. (Jos päätit jatkaa kanan syöntiä, katso edes jatkossa, että se on kotimaista.) Epäilysteni sijaan broilereille syötetään geenimuuntelematonta rehua ja puhdasta viljaa. Rehu koostuu soijasta ja rypsistä. Broilerit kasvavat vapaasti sisätiloissa. Kuullostaa kivalta. Mikä sitten niistä tekee mehukkaampia kuin vapaat toverinsa? Ilmeisesti ikä. Broilerin elinkaari on lyhyt: untuvikkoa haudotaan 15 vrk ja kasvatusvaihe kestää vain 39 vrk. Tässä ajassa tipu lihoo, muttei kehitä sen kummempia lihaksia. Se ei myöskään joudu loikkimaan orrelle nukkumaan. 

Oli miten oli, en pidä ajatuksesta, että eläin syntyy vain elääkseen keskimääräisen peruskoulun kesäloman mittaisen ajan - ainoana tarkoituksenaan lihoa ja päätyä lautaselle.

Tämän verran viherpiipertäjää minussa on jäljellä. 


---------------------------------------------------------------------
Wintertime and chickens go bye-bye. The little farmer wanted nothing else but to see how chicken runs without a head. Unfortunately that she did not see, due to so uncool mom. 
SHe didn´t suffer from the actual process of decapitating the birds, but found it eventually quite miserable to start living chickenless life. So yes, there were tears after saying goodbye and thanks for the eggs to the last chicken.

Since we work towards high rate of self-sufficiency, I decided to give it a go and tried to cook few chickens. Did not turn out very well (heck, it was terrible) and this sent me thinking why we eat chickens at all, since the natural ones taste like ... crap. Most likely will stick even more tightly to my vegetarian diet.