Eilen iltapäivällä tein sen, mistä tässä on haaveiltu jo useampi tovi.
Läppäri, näyttö, puhelin, kulkukortti... kaikki sievästi paketissa.
Kalenteri tyhjä, sähköposti myös, poissaoloviestit...
Ja sitten kotiin. Jonkinlaisessa välitilassa.
Rautatieasemalla junaa odottamassa, soittiko mun esimies mulle? Soitti se. Varmasti kivoja puheltiin. Pää sumussa, jalat levottomat, onneksi laukussa on karkkia.
Kotona. Onneksi pienempi on isänsä kanssa kaupungilla, sillä iskee tolkuton väsymys. Ihan kun ei olisi nukkunut viikkoon. Kaiken nielevä, hämärtävä väsymys. Jalat alta.
En kuitenkaan saa nukuttua vaan jatka ympäriinsä juoksentelua. Tähän auttaa kirja. Jos nuo tiskit tuosta hoitais ennenkuin... no en varmasti. Kirja ja siideri.
Kunnes nurkissa hiippailu alkaa taas. Mies tuli kotiin ja näki tilanteen. Kerrankin sillä välähtää oikealla hetkellä ja pakottaa pyörälenkille. Pitkälle. Liian lujaa, pakko puuskuttaa. Mennään huomennakin, se sanoo.
Ajatus alkaa selvitä. Uimaan. Vesilasi.
Enää ei nukuta.
Savustetaan ahvenia, se sanoo. Savustetaan vaan. Teen leipää. Sitä piimälimppua johon ostin jo aineet eilen, mutten viitsinyt tehdä kun ei ollut ketään kotona.
Leipätaikinan vaivaaminen käy terapiasta ja päätän reipastua vielä salaatin verran. Mieskin reipastuu ja tutkimme kurkkujen tilannetta. Sadettaminen on auttanut ja isoja löytyy. Huomenna keitän etikkaliemet. Porkkanoita en ole tänäkään vuonna raaskinut harventaa. Siksi ne ovat epämuodostuneita, lyhyitä ja pulleita. Ihan sama. Meillä ei kasvateta EU-porkkanoita.
Kalat savustuvat, salaatti valmistuu, leipä paistui kauniiksi ja jääkaapista löytyi sitä kuoharia.
Kuin ihmeen kaupalla lapsetkin ovat tyytyväisiä, käyvät uimassa ja sopivasti ruokailun ajaksi häviävät jonnekin. Keitän niille mielelläni jälkikäteen kattilallisen munia, olen niin huono äiti, että haluan varastaa tämän hetken illasta itselleni, enkä huutele kadonneita syömään.
Kyllä tämä tästä.
Mikä ilta... ja kaupan kalatiskillä ei ole tarvinnut poiketa koko kesänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti