ADHD kipuilua

Kesälomaa vietettyä puolitoista viikkoa nousee taas ajankohtaiseksi meidän vanhemman lapsen taistelut. Taistelut itsensä ja ympäristönsä kanssa ja tästä sätkimisestä heijasteleva haamusärky koko perheeseen.

Kohta viisi vuotta ollaan virallisesti painittu asian nimeltä ADHD (Aspergerpiirtein) kanssa, epävirallisesti jo paljon kauemmin. Silti nyt vasta löysin itseni haahuilemassa kirjaston neuropsykologisia sairauksia käsittelevien eeposten osastolla.

Itseänihän tästä tyhmyydestä saan syyttää, nimittäin siitä, että en sinne ole aiemmin tietäni löytänyt, tosin kyllä pikkiriikkisen pistää ihmetyttämään, että diagnoosin saatuamme kukaan laajasta terveydenhuolto- ja sosiaalialan hoitohenkilökunnasta ei ole meille käteen tyrkännyt muuta luettavaa kuin lääkeyhtiöiden sponsoroimat esitelehtiset.

Nappasin mukaani useammankin opuksen ja tuossa iltapuhteeksi ahmin ensimmäisenä MLL:n ja ADHD-liiton yhteistyössä tukeman opuksen "MDB ja ADHD, diagnosointi, kuntoutus ja sopeutuminen".

Suoraa tekstiä meidän elämästä:

"Monet ADHD-lapset ovat yleensä uteliaita, vilkkaita, reippaita ja aktiivisia. He eivät ujostele, mikä antaa kuvan halusta sosiaaliseen kanssakäymiseen. Ollessaan kahdestaan aikuisen kanssa he käyttäytyvätkin edukseen. Tämän vuoksi naapureiden, isovanhempien ja tuttavien voi olla kovin vaikeaa ymmärtää mikä on vialla."

Näin edelleen siis meillä. Lähes joka päivä, noh, ainakin kerran viikossa kuulen tutulta aikuiselta lauseen "en mä kyllä ole huomannut teidän pojassa mitään, mikä sillä sitten oikein on?"

Jatkoa piisaa, osuva kuvaus meillä tällä hetkellä tylppää kipua sykkivään hermoon:

" Moni ADHD-lapsi on yksinäinen. Hahmotusvaikeuksien, kömpelyyden ja sääntöjen ymmärtämisen vaikeuden vuoksi hän pilaa usein leikit ja pelit, eivätkä toiset lapset halua ottaa häntä mukaansa. Vaatiessaan välitöntä huomiota ja tarpeidensa tyydyttämistä - usein kovaäänisesti ja asiayhteyksiin liittymättä - hän vaikuttaa itsekeskeiseltä, päällekäyvältä ja epäystävälliseltä. Menettäessään helposti malttinsa tai ahdistuessaan voimakkaasti eri tilanteissa hän saattaa pelottaa arvaamattomuudellaan muita lapsia."

Eipä.

"ADHD-lapsella ei ole useinkaan kavereita. On tavallista, että hän hakeutuu omaa ikäänsä nuorempien lasten seuraan tai vain pysyttelee kotosalla, mikä käy rankaksi kotiväelle eikä tarjoa lapselle harjoittelu- ja kehittymismahdollisuuksia muiden ihmisten parissa. ---Lapsi on usein yksinäinen. Lapsi, joka koko ajan vaatii jotain tai haluaa olla ensimmäinen, ei herätä sympatioita muiden keskuudessa. Koska sosiaalinen hahmottaminen on hänelle vaikeaa, hän ei huomaa toisen ihmisen ilmeestä tai puheesta, ettei hänen käytöksestään pidetä, eikä hän ymmärrä sitä, että kaveri suuttuu tai loukkaantuu."

Auttaa, että saa lukea nämä omassa päässä isoksi möröksi paisuneet ajatukset kirjasta. Selkeästi joku muukin on asiaa pohtinut. Toisaalta, kirjan tarjoamat neuvot eivät paljon lohduta: "tarjoa lapselle virikkeitä" (mm. minigolf mainittu), "lapselle pitää järjestää harrasteita, joissa hän saa toimia ilman vanhempiaan" - mitä esimerkiksi?
"Kelan tuella voi kotiin saada esimerkiksi sairaanhoitajaopiskelijan jolloin muu perhe saa vapaa-aikaa" - missä kiven alla nämä kaikki sitten ovat?

Meidän kotikunnassa harrastamaan ei pääse. Ei mihinkään ns. normaaliryhmään oteta räyhäävää ja agressiivista pölöttäjää. Ei ainakaan, kun kaikkien tuon ikäisten ryhmien vetäjät ovat lähtökohtaisesti noin 17-vuotiaita.

Tukiaikuistakin etsittiin. Sitä ei saatu, koska paikallisen sosiaalitoimen mielestä vanhempien vaatimukset olivat kohtuuttomat. No olihan ne. Ihan sitä tukiaikuista pyydettiin, jos vaikka kerran viikossa.

Kaikkein hankalinta tilanteesta tekee kuitenkin se, että nykyään adhd-diagnoosi annetaan joka toiselle lapselle, niillekin, jotka vaan kaipaavat vanhempiensa huomiota ja sääntöjä elämäänsä. Tämä aiheuttaa sen, että niitä, joilla ongelmia tosissaan on, ei oteta tosissaan. Toinen asia on se, että adhd-ei näy päällepäin. Siinä missä Down:n syndroomasta kärsivät lapset ovat valtaväestön mielestä "söpöjä" (anteeksi, ei ole tarkoitus olla loukkaava ketään kohtaan), nämä adhd-"kakarat" sivuutetaan tuhinalla ja mutisemalla, että "selkäänsä sietäisi tuokin saada". 

Ihan tosissaan, jopa pojan koulun rehtori, erään lyömiseksi asti yltyneen yhteenoton jälkeen, katsoi asiakseen kirjoittaa kotiin kirjeen, jossa vaadittiin vanhempia käymään lapsen kanssa läpi sellainen perusasia, että päälle ei saa käydä. Aijaa, no kiva kun kerroit, nyt me käydäänkin tää asia läpi HETI ja sitten ei varmaan koskaan enää mitään ongelmaa ole.

Onneksi pojan oma opettaja ja avustajat ovat ehkä maailman ihanimmat.

Muuta yleisöä varten pitäisi varmaan tatuoida lapsen otsaan diagnoosi. 

Tai painattaa t-paita:
ADHD, ICD-10, Rsperdal 0,5mg - sponsored by Orion